Maraton on parasta (SM-maratonin kisaraportti)

Ensimmäinen maraton on taputeltu. Aikaisemmin en ole vastaavaa matkaa kulkenut edes mopon tai polkupyörän kyydissä, saatika sitten juosten. Nyt olen ja varsin tyydyttävällä tuloksella: 2.27,12 ja SM-hopea kainalossa. Tässä pieni, mutta hieman venähtänyt tiivistelmä kilpailusta ja sen kulusta.

Vantaan SM-maratonin otin alustaviin suunnitelmiin jo viime syksynä ilman sen suurempaa stressiä ja painotusta harjoittelussa. Treeni ja keskittyminen skabaan alkoi käytännössä Ruotsi-ottelun viimeiseltä esteeltä selvittyäni syyskuun alkupuolella. Viisi viikkoa on liian lyhyt aika valmistautua maratonille, joten päätin käyttää sen mahdollisimman hyvin hyödyksi. Juoksemattomia kilsoja olisi turha lähteä ottamaan kiinni millään tehokuurilla joten mentiin muutaman kovemman ja pitkän treenin taktiikalla höystettynä parilla extrapitkällä kevyehköllä lenkillä. Viikko Ruotsi-ottelusta juoksin myös Tallinnan puolimaratonin reippaana harjoituksena. Muu aika otettaisiin lepoa, läpsyteltäisiin kevyttä lenkkiä, löhöiltäisiin sohvalla ja tankattaisiin hyvin. Taktiikka onnistui hyvin lukuunottamatta pientä flunssajaksoa syyskuussa sekä 1,5 viikkoa ennen starttia iskenyttä hetkellistä ja yhden illan kestänyttä oksennustautia. Bonuksena tuli myös parin päivän kuume ja viikkoa ennen draivi ei ollut aivan niin tapissa kuin olin laskeskellut. Mutta starttia kohti fiilis parani, eikä lähtöviivalla ollut pienintäkään epäilystä että mikään voisi mennä pieleen.

Ennen lähtöä suunnitelmissa oli tasaisen rento alku, mutta ei ainakaan hitaampia tonneja kuin 3.30. Pieni käsijarru päällä ja tavoitteena nykymaratontrendin mukaisesti tykittää muikea “negative split”, tai ainakin tasavauhtinen loppuun asti. Olin päättänyt pitää 30 km kuuluisaa paalua pilkkanani ja aloittaa juoksun vasta siitä. Totesin tuon legendaarisen seinän olevan vain henkistä ja uskoin että katkeaminen olisi suorastaan mahdotonta. Saman aikaisesti myönsin kuitenkin että 21,1km jälkeen meikäläisellä ei olisi mitään tietoa mitä tapahtuisi siitä seuraavina kilometreinä…

Varikkotiimi Jussi, Carita ja Anneli oli tehtäviensä tasalla ja täydellinen maratonluottavaisuus oli päällä kun rantauduin Tikkurilan Urheilutalolle. Kevyt verryttely, viime hetken tankkaukset ja viivalle. Tästä se lähtisi.

50 metriä juostu ja Wille “Mr. SM-Mara” Keihänen irtiotossa.

Ensimmäinen kilometri oli hankala, koska jalat vaativat kovempaa starttia. Lewis Koririlla kesti hetken aikaa ennen kuin huvitti kärkeen tulla ja ei aikaakaan kun kolmen porukka irtaantui muista. Korir, meikäläinen ja Harri Nissinen aka Forrest G. Jotkut juoksupiirit kutsuvat Nissistä mairittelevalla lempinimellä “Tatuoitu läski”, mutta jannu oli vedetty niin kompressiosukkiin, -hihoihin ja korsetteihin, että mahdolliset läskit sekä tatuoinnit olivat hyvin piilossa joten hetken aikaa kesti tajuta että tässä ollaan Forrest G:n kanssa tahkoamassa rinkiä. Väliaikoja en jaksanut sen ihmeempiä kellotella ja pidin alussa huolen vain siitä että pysyttäisiin alle 3.30/km-vauhdissa. Sekin huolehtiminen loppui jossain vaiheessa ja annoin vain rullailla tasaisesti. Korir jaksoi lenkkeillä seurassamme noin kolme kilometriä, jonka jälkeen miestä ei näkynytkään. Ensimmäisellä 10,55 km kierroksella juoksu maittoi ja se eteni helpolla fiiliksellä ajassa 36.39. Kierrosmääräkään ei tuottanut ongelmia, sillä olinhan mailia juossut pari kertaa sekä hallissa on 200m radalla tullut 800m tahkottua useammankin kerran.

Seuraava kierros eteni samoissa merkeissä. Nissisen kanssa jolkoteltiin ja yleisölle morjesteltiin. Välillä joku jaksoi luetella eroa Koririin. Takaa-ajajista ei ollut mitään havaintoa. Keskityin vain omaan ravaamiseen. Huomasin että kierroksen viimeinen reilu tonni sopi minulle erinomaisesti ja päätinkin rullailla sen hieman reippaammin. Kuin vahingossa Forresti alkoi jäädä ja puolimaraan saavuin ajassa 1.13,07 (kierros: 36.28). Eroa oli tullut reilun kilometrin aikana 17 sekuntia. Ennen en puolimaratonia pidempää kisaa ollut vetänytkään ja paalun kohdalla jostain mielen syvimmistä syövereistä tuli esille Tuntematoman Sotilaan kohta missä ylitetään vanhaa rajaa taistelun tiimellyksessä: “Ja tähän loppui sitten meitin oikeutemme. Meinaan tästä lähtien ollaan rosvoretkellä. Että sen tiedätte.” Rosvoretki kuulosti tuolla hetkellä hyvältä, lisäsin kaasua ja tykitin tunnontuskista vapaana syvemmälle Tikkurilan kannaksille.

Puolimatkassa meno vielä nautinnollisen helppoa.

Seuraava kriittinen paalu odottelikin jo kulman takana. Legendaarinen 30 km. Täältä jostain löytyisi kuulemma se seinä. Oma meno paalulla tuntui erittäin kevyeltä ja päätin että tänään halveksitaan seinää. Vauhti oli kiihtynyt ja vilkaistuani kelloa laskeskelin, että tässähän lasketellaan vielä 2.25:n loppuaikaan. Pieni alamäki-ylämäki edessä jonka jälkeen suosikkipätkäni ja viimeiselle kierrokselle yleisömassan edestä. Siitä sitten nopeasti viimeinen kieppi alta pois, cokis käteen, palkintojenjakoon ja tyytyväisenä loman viettoon Istanbuliin. That’s the plan. Mutta plänit muuttuvat maratonillakin nopeasti. Alamäessä väistäessäni äkillisesti kierroksella ohitettavaa oikean pohkeen yläosa kramppasi. Hetkellisesti, mutta nopean ilkeästi. En vielä huolestunut. Sitten tiukka ylämäki ja vasen takareisi nykäisi. Nyt alkoi jo hieman huolestuttaa. Perkeleen kolmekymppiä. Ja krampit jatkuivat ja jatkuivat. Tasaisin väliajoin: oikea pohje, vasen pohje, oikea takareisi, oikea takareisi. Päätin rauhoittaa ja tasata menoa. Katsoin kaukaa kierroksella ohitettavat ettei äkkiliikkeitä tulisi. Tiesin, että jos kokojalkakramppi tulee niin tämä ravi on pian ravattu. Viimeiselle kierrokselle lähtiessä muu ruho käski mennä kovempaa, mutta pää ja jalat käskivät että nyt on parempi varmistella. Kieppiin kului aikaa 35.56 eli puoli minuuttia kovempaa kuin edelliseen. Ero Nissiseen oli kasvanut jo yli minuuttiin. Eroa en tiennyt, eikä se kiinnostanutkaan. Tästä eteenpäin mentäisiin vain omaan juoksuun keskittyen.

Kilometrit painaa.

31, 32, 33, 34, 35, 36, 37. Tolpat tulivat ja menivät. Krampit lisääntyivät ja erityisesti mäkipätkät tuntuivat karmaisevilta. Kierroksella ohitettavista en päässyt enää yhtä lennokkaasti ohi. Välillä joku katsoja luetteli eroa Koririin ja välillä joku väliaikatietoa Kalevan Maljasta. Kumpikaan tieto ei kiinnostanut p:n vertaa kun takana on 38 km matkaa ja edessä sitäkin pahemmat neljä kilometriä. Toivoin vain että Nissinen on tarpeeksi kaukana, eikä tarvitse stressata vauhdin lisäämisellä. Neljäkymppiä tuli ja meni. Muistin fiiliksen edelliseltä kierrokselta ja sen kuinka letkeästi olin noteerannut tuon tolpan olemassaolon. Kaksi kilometriä ja saatanalliset 195 m päälle vielä tahkoamista. Pääkin alkoi sumentua. Tuli muutamia ruuhkakohtia, joissa piti yrittää kierroksella ohitettaville huutaa kummalta puolelta tullaan ohi. Onneksi muutamilla menijöillä oli enemmän pateja huutamiseen kuin minulla ja väylää löytyi. 41km näkyi ja Eero Hosion tuttuakin tutumpi ääni alkoi kuulua jo kaukaa. “Nummela, Nummela, hyvin menee. Kaksi ja puoli tuntia menee reippaasti!” Läiskin menemään loivaa alamäkeä kun takaa kuului myös toinen ääni: “50 metriä eroa, nyt Harri!”. Tämä tästä puuttuikin. Kirikamppailu viimeisellä kilometrillä. Onneksi oli suosikkipätkäni menossa ja sain ryhtiä alamäkeen jossain määrin. Päätin, että en 42 kilometriä juokse vain ja ainoastaan siksi että menetän mitalini (jospa Harri ei olekaan yksin vaan mukana on myös joku toinen korppikotka hönkimässä raatoani?) loppukirissä. Havaitsin sumean “600m maaliin”-kyltin. Yksi käännös ja sillan yli. Se olisi siinä. Käännöksen jälkeen näin Minnan hyppimässä ja karjumassa vauhtia edessä. Valtakunnan johtava Keulapyöräkin oli löytänyt loppupätkälle karjumaan. Yllätyksekseni vaihde vaihtui ykköseltä kakkoselle sillalle ja ohitin 42km kyltin. Katsoin taakseni ja huomasin Forrestin olevan vielä 50 m päässä. Siinä vaiheessa tiesin, että taistelu on taistelu ja hopea on taskussa. Maalivaatteen yli ja rojahdus maahan. Se oli siinä. Mikä fiilis. Maraton on aivan perseestä, mutta saman aikaisesti jopa parasta.

Viimeinen mäki. 195 m maaliin ja turvallinen kaula.

Loppuaika 2.27,12 (3.29/km), joten keräiltyä tuli viimeisellä rundilla ja erityisesti viimeisen vitosen aikana. Kierrosaika oli murskaavan rauhallinen 38.03 (3.37/km). Pelkäsin jalkojen vetävän kokokramppiin, mutta näin ei käynyt. Jatkuvat pienet kramppailut tekivät väännöstä tuskaisan, onneksi tajusin kuitenkin passata menoa. Loppuanalyysinä ei voi todeta muuta kuin lisää treeniä koneeseen niin hyvä tulee. Joku voisi myös analysoida, että välin 20-30 kiristys oli turha ja liian aikaisin, mutta kuka tietää vaikka veto olisi loppunut kevyemmästäkin vauhdista. Nyt voin todeta, että onneksi nykäsin.

Vantaan maratonin ykkösvarikkotiimi.

Vuosi on kieltämättä ollut kohdallani kohtalaisen hyvä SM-mitalien varjolla. Ensimmäisen aikuisten henkilökohtaisen SM-mitalini nappasin SM-hallien 1500 metriltä helmikuussa, sen jälkeen niitä ropisi vielä hallien 3000 metriltä, puolimaratonilta, Kalevan Kisojen 3000m esteistä sekä nyt maratonilta. Mukaan höystöön vielä SM-viestien 4x800m hopea. Pakko myöntää, että tämä viimeisin maistuu parhaimmalle, vaikkakin tuo ensimmäinen tiputti aikamoisen gorillan selästä.

Tulevaisuuden askelmerkit hiotaan kuntoon seuraavien viikkojen aikana. Sitä ennen lomaillaan hetki Istanbulin lämmössä. Kävely oli pirullista vielä torstaina, mutta nyt eteneminen sujuu jo ilman tuen hamuamista ja oikein päin myös portaikoissa.

Loppuun vielä iso kiitos kaikille onnitteluista! Välillä on ollut tunne, että seuraakohan näitä skaboja ja kansallisia juoksijoita kukaan, mutta viimeistään tämä, Kalevan Kisojen esterypemiseni tai Ruotsi-ottelun loistojuoksu ovat osoittaneet minulle sen että kansallisia juoksuja seurataan sittenkin isolla kädellä vieläkin. Kuinka monen puolituntemattoman ihmisen olen kuullut viime aikoina suorastaan karjuneen kotisohvalla Kalevan Kisojen tai Ruotsi-ottelun viimeistä kierrosta seuratessa. Kiitos tästä ja toivottavasti seurailette jatkossakin!

13 thoughts on “Maraton on parasta (SM-maratonin kisaraportti)

  1. Onnea Aki!
    Olen seurannut tarkkaan Sinun juoksemistasi koko urasi aikana, kuten tietysti myös tällä kaudella. Iloni on ollut suuri, kun olet pääsyt noin komeasti SM-mitalikantaan aikuisten sarjassakin. Veikkasinkin eka maratonillesi tuon kaltaista tulosta eräässä muusssa “kirjallisessa yhteydessä”.
    Kommentoippa joskus tarkemmin myös upeaa Ruotsi-ottelun estejuoksuasi.
    Pidin sitä tämä kautesi yhtenä helmenä.
    Tosivitoen jäi Sinulta tänä kesänä valitettavasti juoksematta, mutta kolmonen ja kymppi olivat sitäkin selvempää eteenpäin menoa.
    Toivotan Sinulle hyvää harjoittelukautta, ansaitsemasi lomareissun jälkeen. Tsemppiä myös siskollesi Minnalle, joka
    teki tänä kesänä komean paluun taas omalle parhaalle tasolleen. Teillä molemmilla on ura pidemillä matkoilla vasta alullaan.
    Terveisin: Matti Halmeaho.

  2. Pingback: Zürich 2014 -projekti käyntiin « Aki Nummela

  3. Pingback: Seuraavat viisi kuukautta ja 42,2 kilometriä

  4. Pingback: Haastattelussa Aki Nummela: Juoksu on minulle elämäntapa : MyNextRun blogi

  5. Pingback: Maraton on parasta (osa 2): Joutseno | Aki Nummela

  6. Pingback: Maraton on parasta (osa 3): Frankfurt | Aki Nummela

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s