Maraton on parasta: Hampurin maraton

Viime vuoden Berliinin maratonista lähti liikkeelle dominoefekti joka hyvin todennäköisesti sai päätöksensä sunnuntaina Hampurissa. Berliinissä juostun ensimmäisen 2:20:n alituksen jälkeen tavoite syksyn 2018 EM-maratonista realisoitui. Berliinin katuja syyskuussa rallatellessa Suomen Urheiluliiton asettama raja ei ollut vielä tiedossa, mutta tuon maratonin jälkeen liiton ruutupapereihin ladattiin tulosrajaksi 2:18:00. Toivoin puhkaisevani sen marraskuussa Valenciassa, missä kaikki etenikin mallikkaasti aina 32 kilometriin saakka. Tuolloin viimeisellä kympillä jatkuvasti krampanneet pohkeet estivät tulosrajan alituksen ja aika suli lopussa 2:19:00:aan. Oli henkisesti erittäin raskasta himmailla vauhtia maaliinpääsyn toivossa muuten täysissä sielunvoimissa ja seurailla selkeältä takamatkalta tulevien juoksijoiden rullailevan 2:17-alkuisiin aikoihin. Samaan aikaan urani paras juoksu ja myös ylivoimaisesti suurin pettymys koska tarjottimella oli kaikki mahdollinen aina loppuun saakka.

Tuolloin päätin välittömästi laittaa uutta matoa koukkuun Sevillan maratonille helmikuulle. Kaikenlaiset Suomea pullollaan olevat päällystakkimiehet ja kotivalmentajat mutisivat tuolloin että pitäisi keskittyä kevääseen mutta tiesin että ilman porkkanaa talvisille kuukauksille keväinen fokus olisi liian kaukana. Monesti myös maalis-toukokuun kilpailut ovat olleet todella hankalia itselle. Nyt tarkasteltuna ratkaisu oli täysin oikea. Vaikka kuinka kornilta kuulostaakin Sevillan jälkeen kone lähti aukeamaan. Palauttelin hyvin ja keskityin kevyeen treeniin ja tein muutamat puolitehokkaat ennen Valencian MM-puolimaratonia maaliskuun lopulla. Valencian puolimaraton on ainoa kilpailu johon olen ilmoittautunut jo vuotta etukäteen. Valenciassa säämies ei ollut suotuisalla päällä, mutta erinomainen kilpailu ja hyvä pumppi johdattivat myrskytuulista johtumatta uuteen puolimaratonennätykseen 1:06:59 (netto 1:06:48). Koskaan aiemmin en ole maalis- tai huhtikuussa pystynyt ennätyksiä tekemään ja Valencian tulos olisi ollut myös paremmissa olosuhteissa aivan toisenlainen. Tiesin tuon kilpailun jälkeen että kunto oli paremmalla tasolla kuin koskaan aiemmin ja sama meno jatkui myös läpi huhtikuun treenien joten maratonluotto ja -keskittyneisyys ennen Hampuria oli ykkösluokkaa.

Db3mM4-XUAA97m4

Edeltävän päivän shakeout runilta maratoonarit täynnä maratonluottoa.

Hampurista juoksukaupunkina ei ennakkoon ollut mitään kokemusta. Muutamat tutut olivat kertoneet reitistä, mutta esimerkiksi korkeuskäyrästä ja Google Mapsista ei oikein iloa tällä kertaa ennakkoon saanut. Vauhdinjaollisesti olin päättänyt lähteä työntämään kovempaa kuin aiemmin (1:08-1:08:30 puolimatkaan) ja kun sääennusteet lupailivat erinomaisen tuuletonta säätä kaiken piti olla kunnossa. Ennakkoon ilmoitettu miesten eliitin hitain jänis oli tilailtu puolimaratoniin ajassa 1:07:45 eli vauhdin piti olla tasaista 3:13/km. Olin päättänyt tsekata mikä olo on ensimmäisten kilometrien aikana ja hypätä tuohon junaan pienellä riskilläkin jos näyttäisi siltä että muuten joutuisi juoksemaan yksin.

Kisa-aamu valkeni erittäin kauniina ja aurinkoisena. Hampuri näytti parhaita puoliaan, mutta myös lämpötila oli koholla heti aamusta alkaen. Oli kuitenkin tuuletonta mitä Hampurissa voidaan pitää jonkinlaisena puoli-ihmeenä. Elimistö alkoi heräillä mukavasti kisa-aamuun ja fiilis löytyi aivan eri tavalla kuin esimerkiksi helmikuun harmaanmasentavassa Sevillassa. Eliitin porukka talutettiin kisahotellilta lähdön viereen loungeen messukeskukselle ja verryttelyyn oli varattu yksi halleista missä pääsi aitiopaikalta seuraamaan afrikkalaisten jylhää ryhmäverryttelyä. Itsekin hain hieman kisafiilistä Lontoon olympiavoittajan Stephen Kiprotichin peesailusta.

Db7w1I_WsAAaFz4.jpg large

Lähtöviivalla olo oli levollinen. Valmistautumisessa en olisi muuttanut mitään, terveellinen kisajännitys puski päälle ja kaikki paikat tuntuivat hyvältä. Asetuin hyville lähtöpaikoille yhden kaikkien aikojen nopeimmista maratoonareista, Emmanuel Mutain, taakse. Kävin läpi perinteisen mantran maltillisesta ensimmäisestä kilometristä ja sitten olikin lähdön aika. Terävä startti ja sitten hieman passailua ja tsekkailua missä kaverit ja 2:16:n jänis tulevat että ajautuu sopivaan porukkaan. Tiesin että Henri Manninen ja Tanskan olympiamaratoonari Jesper Faurschou ainakin starttailisivat noin samoja tahteja. Noin 500 metrin juoksun jälkeen tajusimme että ugandalainen jänis oli päättänyt ottaa hatkat heti alussa ja painoi nappi pohjassa menemään alkua alle kolmen minuutin tonnilla. Kahden kilometrin jälkeen jäniksemme oli jo 15 sekuntia edellä vaikka meillä tahti oli täsmälleen ennakoitu.

Hamburg-Marathon0048

Tämän jälkeen muodostimme porukan jossa olivat Faurschou, Hena, meikäläinen, Espanjan Galan Bardera ja yksi maratonviestiläinen. Jänisapumme oli jo mennyttä. Kolmas kilometri Hampurissa on reteää ylämäkeä jossa itse passasin hieman mutta sen jälkeisessä alamäessä liityin sitten jälleen porukkaan. Tahti oli sopivaa ja tiesin että siitä tultaisiin raskaamman alun jälkeen tiputtelemaan vauhdikkaammin. Vitonen meni 16:20 ja kymppi 32:30. Kympin juoma-asemalla meillä oli Henan kanssa molemmilla haasteita. Hena pudotti oman pullonsa, ja meikäläisen pullon oli tainnut jo joku edellä menevistä juoksijoista varastaa. Pystyin vain toivoa että jatkossa pullot olisivat pöydillä etteivät olleet Vierumäen SM-maantiejuoksujen tapaan unohtuneet kisatoimistoon.

hh

Pojat Reeperbahnilla.

11. kilometri Hampurissa on jyrkkää alamäkeä. Annoin palaa siinä niin kovaa ja rennosti kuin vain jaloista lähti. Jälkikäteen tsekkasin GPS-tonnin menneen siinä 2:57, mutta tuon jälkeiset ylämäet tasoittivat nopeasti alamäen hyödyt. Jos järjestäjien tolppia oli uskominen, olimme 14 kilometrin kohdalla noin 2:17:n tahdissa ja 15 kilometrin tolppa tuki tätä. Olin hyvin mielissäni kunnes 16 kilometrin piste iski takaisin 3:30:n kilometrillä (?). Mielestämme olimme kuitenkin kiristäneet tahtia joten tulin siihen tulokseen että 15 kilometrin tolppa oli väärässä kohdassa. Ei henkisesti mukava tilanne kun huomaat alkuvauhdin osoittautuvan pieneksi bluffiksi. 16-17 kilometrin välillä ajoimme kiinni hieman karanneen espanjalaisen sekä maratonviestiläisen, mutta väliajat kertoivat silti hidastumisen merkkejä ja Tanskan mestari Faurschou alkoikin potkia meihin muihin vauhtia lisää. Puolimatka lähestyi ja bonussekunnit olivat haihtuneet ilmaan. Vaikutti että ryhmämme menijöillä alkoi jalka painaa. Hena hyppäsi pois leikistä ennen puolimaratonia. Hengitys ei pelannut. 24 vuoden yhteisen juoksutaipaleemme ensimmäinen maraton tulisi siis joka tapauksessa päättymään ainakin puoliksi torsoksi. Puolimaratonin väliaika oli masentava 1:09:00. EM-rajaan huutaisi toista samanlaista puoliskoa. Itsestä tuntui juoksu hyvältä mutta jostain syystä tuntui myös että meno oli jatkuvaa ylämäkeä. Harvassa olivat rullailtavat loivat alamäet.

Puolimaratonin jälkeen päätin lähteä pienellä riskilläkin lyömään tahtia lisää. Jos kaatuisin, niin kaatuisin ainakin saappaat jalassa. Jalat alkoivat sulaa vähitellen ja tuntua raskaalta mutta mieli halusi jatkaa. Elimistö alkoi selkeästi lämmetä ja se hamusi juoma-asemilta kaikki saatavilla olleet vesimukit niskaan. 25 kilometrin juoma-asemalla missasin juomapullon. Paha nakki. Vetäsin saman tien taskussa olleen hätävarageelin naamaan ja höysteeksi päälle suolatabletin. 25 kilometrin piste näytti kahdeksaa tappiosekuntia. Jesper oli jäänyt, mutta Espanjan kaveri roikkui sitkeästi kunnes hänen selkärankansa katkesi. Sillä hetkellä en tosin tiennyt että näkisimme vielä 39 kilometrin kohdalla. Painoin yksin Hampurin katuja motivaattorina edellä hiipuva porukka jotka olivat lähteneet ugandalaisen jäniksen ylikovaan myllyyn alussa. 30 kilometrin paalulla toiveet heräsivät jälleen. Olin tullut välin 25-30 kilometriä tavoiteajassa ja ero rajavauhtiin oli vain kymmenen sekuntia. Samalla ohitin useammankin äijän joista muutamilta löytyi vielä vaihdetta. Muotoutui uusi jengi johon potkin mukaan Viron ykkösmaratoonarin, viime EM-kilpailuiden 18. ja Pekingin MM-maratonin 20., Roman Fostin ja marokkolaisen Yassine el Fathaouin. El Fathaouilla oli selkeitä haluja lähteä uuteen rynnistykseen ja hän lähti vetämään porukkaamme.

35 kilometriä lähestyi ja meno alkoi muuttua raskaammaksi. Todennäköisesti lämpö alkoi turruttaa jalkoja ja vaikka moottori olisi toiminut, ei käskytys enää pelannut niin hyvin. Fosti tippui joukosta 35 kilometrin juoma-asemalla. Tajusin väliaikaa vilkaistessa että tavoiteaika alkaisi karata. 35 kilometrin väliaika oli edelleen juoksemistani maratoneista kaikista nopein, mutta loppureitti olisi valovuoden hitaampi Hampurissa ja veto oli vähitellen loppumassa vieteristä. El Fathaouilla oli selkeästi missio saada meikäläinen vielä viimeiseen loppunostoon. Hän huitoi kädellä ja kannusti 36 kilometrin kohdalle mutta sitten valtavan yleisöpuron keskellä hän luovutti ja lähti painamaan omaa vetoaan. Itsellä niksahti siinä ranka katki. Yritin vain tulla maaliin. Hetkessä oli loppuajalta hävinnyt kaikki merkitys. Harmi kun kukaan ei tuossa vaiheessa kertonut että olisin sijalla 13 toiseksi parhaana eurooppalaisena saksan Philipp Pfliegerin takana. 36-39 kilometriä meni aika sumussa. Halusin vain pois radalta.

Hamburg-Marathon2379

Sitten havahduin. Ensimmäiseltä 25 kilometriltä tuttu espanjalainen Galan Bardera tuli jälleen kutittelemaan jaloille. Sainkin uutta rytmiä heti ja lähdin jannun peesiin aina reiluun 40 kilometriin saakka. Sitten myös Fosti oli kaivanut pienen loppunoston. Itseä ei enää hirveästi kiinnostanut. 2:18 oli mennyt ja tajusin että 2:20 alle menee ihan leppoisastikin edeten. Maratonilla on pahinta se että päästää mielen hyväksymään uusia heikompia tavoitteita matkan edetessä. Saavuin maalisuoralle. Loppuaika 2:19:47 ja neljäs 2:19-2:20 maraton kahdeksan kuukauden sisään. Kiitin huikeaa hampurilaista yleisöä ja rojahdin maaliin.

Kaikilla tuntui olevan sama stoori päivän juoksuista: raskaat jalat ja lämpö oli sulattaneet menijät. Olin tyytyväinen omaan taisteluun – 2:18:n alitus olisi tänään vaatinut aivan ylieläimellistä kuntoa. Sitä ei löytynyt ja näin myös Berliinin syksyiset EM-kilpailut jäänevät haaveeksi. Hyvät eurooppalaisen tason juoksut eivät merkitse mitään kun ajat ovat hitaampia, mutta harvemmin arvokilpailuissakaan aikoja juostaan. Tietenkin itse toivoisin että liitto noudattaisi tätä kohtaa valinnoissa:

  • Painavien perusteiden vallitessa tämän valintajärjestelmän kirjauksista voidaan poiketa.

No, se on haihattelua, mutta mielelläni kerrankin olisin väärässä.

Hampurin maraton oli varmasti urani paras maraton jos suhteutetaan se päivään, valmistautumiseen, kuntotasoon, muihin menijöihin ja reittiin sekä tiukkaan taistelutahtoon. Harmi kun Berliini ja Valencia juostaan vain kerran vuodessa, mutta ainakin seuraavan kerran kun näille maratoneille eksyy tietää että potentiaalia on vaikka minkälaiseen loppuaikaan. Jos yllätyksiä ei liiton puolelta tule, tämä projekti oli todennäköisesti tässä ja sen projektin tulen perkaamaan vielä erikseen. Seuraavaksi haetaan askeleeseen vauhtia että saadaan nostettua homma jälleen seuraavalle tasolle, koska tämä projekti jos mikä on saanut nälkäni heräämään ja mielestäni olen oppinut kelvollisesti masteroimaan maratonin haasteet – enää puuttuu vain kunto.

Edellisten viiden maratonin väliaikavertailut:

Valencia 2016 Berliini 2017 Valencia
2017
Sevilla 2018 Hampuri
2018
5 km 16:53 16:53 16:28 16:21 16:20
10 km 33:41 33:22 32:55 32:37 32:31
15 km 50:35 49:27 49:23 48:57 48:37 (liian lyhyt?)
20 km 1:05:59 1:05:19 1:05:22
Puolimaraton 1:10:44 1:09:33 1:09:17 1:08:56 1:09:00
25 km 1:23:45 1:22:20 1:22:17 1:21:54 1:21:54
30 km 1:40:21 1:38:50 1:38:36 1:38:39 1:38:16
35 km 1:57:21 1:55:23 1:55:04 1:55:35 (arvio) 1:54:58
40 km 2:14:06 2:12:10 2:11:35 2:12:51 2:12:15
Maali (netto) 2:21:28 2:19:28 2:18:59 2:20:18 2:19:47
Db9hqKaXkAAAXxa.jpg large

Sama kööri maratonin jälkeen täynnä maratonpettyneisyyttä.

Advertisements

Maraton on parasta: Sevilla

Marraskuisen Valencian maratonin jälkeen monet toivoivat kisaraporttia juoksusta, mutta sitä en koskaan saanut puskettua ulos. Yksi syy siihen oli se etten tiennyt miten muuttaa tekstiksi juoksu joka samaan aikaan oli ollut urani paras juoksu fiilikseltään ja ylivoimaisesti suurin pettymys. Olin juossut 2:19:00 ilman että juoksu tuntui (viimeisen kymmenen kilometrin ajan krampanneita pohkeita lukuunottamatta) oikeastaan missään ja se oli lopulta pahinta. Olisin ollut aikaan erittäin tyytyväinen jos se olisi sisältänyt taistelua ja olisin pistänyt kaiken peliin. Nyt se ei sitä ollut aivan uudenlaisesta syystä. Olin luullut nähneeni maratonin kaikki puolet, mutta paskat. Oli henkisesti hyvin tiukkaa katsella pitkäaikaisen unelman, EM-kilpailuiden tulosrajan 2:18:00, sulavan viimeisillä kilometreillä ilman että asialle olisin sillä hetkellä itse oikein voinut tehdä mitään muuta kuin himmailla jokaista askelta ettei homma pääty keskeytykseen. Samaan aikaan se oli myös erittäin kiehtovaa tietää että potentiaalia löytyisi ja alitus olisi selkeästi realistista, jos maraton kohtelisi suopeasti alusta loppuun saakka. Fyysisellä puolella palautuminen Valenciasta ei kestänyt kauaa, henkisellä puolella raskainta oli varmasti asennoitua uuteen yritykseen. Maratonkrapula, josta ulos pääsisin parhaiten saamalla uuden tavoitteen. Heti seuraavana päivänä pistin Sevillan maratonille sähköpostia ja sain hyväksyvän tervetuloa-kuittauksen takaisin.

Kolmen kuukauden jakso Valenciasta Sevillaan piti sisällään paljon matkustelua ja muutamia kilpailuja. Se oli isommilta osin lomailua tiukan työvuoden jälkeen, mutta samaan aikaan myös Suomen heikkojen talviolosuhteiden välttelyä. Tuo jakso sisälsi oleellisimpina treeneinä myös tammikuussa viikon välein juostut Muscatin ja Dubain tuplamaratonit leppoisasti 2:28 loppuaikaan. Dubaissa tuo aika tuli Anne-Mari Hyryläistä jänistellen, Muscatissa omana kontrolloituna hieman kiihtyvänä juoksuna. Nuo maratonit ja niiden fiilikset näytti että kuntopohja ja iskutus olisi ainakin paremmalla mallilla kuin koskaan vaikka viikolliset treenimäärät yleisesti jakson aikana pyörivät noin 70-100 kilometrin välillä. Nyt kun pohtii Sevillan maratonin lopputulemaa, todennäköisesti olisi kaivannut hieman nopeampaa tekemistä väliin jotta myös rähinää jaloista olisi löytynyt enemmän. Esimerkiksi puolimaraton Muscatissa tiukasti yhdistettynä Annen jänistykseen olisi voinut tarjota jo paremman ärsykkeen.

early lead

Sevillan maratonilta odotin tapahtumana paljon. Odotin sen olevan hyvin Valencian kaltainen karnevaali, mutta meininki oli jo aamulla lähtöpaikalla vuoden 1992 Maailmannäyttelyn raunioiden kupeessa jopa hyvin lattea ja hieman tuntui olevan vaikeuksia herätä aamulla kisaamaan ja taistelemaan. Olo muistutti enemmän sitä että olisi lähdössä Huopalahden asemalla heittämään omaa maratontreeniä junaradan varteen. Onneksi Antti-Pekka Niinistö oli katkaissut oman Portugalin leirinsä ja tullut jeesaamaan yritystäni puhkaista 2:18. Se piti hyvän ryhdin kasassa tekemisessä. A-P:n kanssa oli sovittu 1:09 puolimaratonista. Homma toteutettaisiin niin että pari kilsaa metsästäisin rytmiä ja sen löydyttyä A-P ottaisi ohjat. Ja näinhän se sujuikin ja tavoitevauhti löytyi helposti ja matka sujui mukavasti. Edelle asettui noin 2:16 tavoitevauhtia menevä porukka ja meidän junaan iski yksi extrajannu.

Kilometrit taittuivat helposti alusta alkaen ja homma sujui niin kuin piti. Ainoa vaiva koko skabassa oli noin kahdeksan kilometrin kohdalla tiukkaan könttiin vetänyt oikea pohje joka kuitenkin pysyi samanlaisena aina loppuun saakka ilman että siitä tuli mitään isompaa ongelmaa. Vauhti oli kovinta mitä olin koskaan maratonilla alussa juossut, mutta tuntui helpolta. Ainoa asia mikä eniten itseä vaivasi oli edelleen tuntemus siitä että treeniä tässä vaan vedetään.

Kun Valenciassa ja Berliinissä tunnelma ja pöhinä on huikeaa alusta alkaen, Sevillassa karnevaalitunnelma käynnistyy vasta 35 kilometrin kohdilta maaliin kun ihmisiä on pakkautunut reitin varteen tiiviinä muurina. Olen sen verran mielialajuoksija että sytyn hyvästä pöhinästä ja/tai tiukasta kilpailusta. Nyt se kaikki vaivasi poissaolollaan. Puolimatkaa ennen loistavan rennosti jänistyksensä hoitanut A-P toivotti hyvät matkat ja vetäytyi keulasta. Väliaika oli tavoitteen mukainen 1:08:55 ja juoksu tuntui erittäin helpolta. 25-26 kilometriin tahti säilyi kutakuinkin samana, mutta sitten alkoi kyllästyttää ja halusin hieman vetoapua takana alusta asti roikkuneelta kaverilta. Hän suostuikin vetohommiin.

Vetoa tosin kesti pari hieman hiipuvaa kilometriä jonka jälkeen hän ehdotti että vedettäisiin vuorotahtiin kilometri ja kilometri. En tajunnut kuitenkaan vasta kuin 30 kilometrin kohdalla että tahti oli hidastunut niinkin paljon. Yhtäkkiä olimme aikataulusta jo melkein 40 sekuntia perässä. Se iski tiukasti tajuntaan ja samalla hetkellä myös ymmärsin että peli oli pelattu. Vaihdelaatikko löi tyhjää ja vaikka jätinkin välittömästi mukana pyristelijät, vauhti ei noussut enää toivottaviin lukemiin.

35 kilometrin ja Plaza de Españan korvilla sain paikalle kerääntyneestä yleisömassasta hyvän buustin kun lähdin suuntaamaan keskustan läpi. Juoksu tuntui hyvältä ja jaloissakin oli fiilis että jos tässä taas heräilisi taisteluun. Edellä ei näkynyt ketään ja takana juokseviin alkoi eroa olla niin paljon ettei sieltäkään löytyisi mitään kirikaveria. Eli yksinäiset loppukilometrit olisi edessä keskustan laatoilla. Laskeskelin väliajoista että 3:20:n kilometrivauhdeilla maaliin olisi vielä 2:20 alitus mahdollinen. Ihan ei siihen kuitenkaan taipunut ja maalissa loppuaika oli 2:20:18.

Monelta tuli hieman pahoitteleviakin onnitteluviestejä että raja oli karannut, mutta itse olin lopulta varsin tyytyväinen etten lyönyt hommaa isommin läskiksi missään välissä ja että ei niin kisafiilikselläkään loppuaika oli kuitenkin varsin erinomainen. Kuitenkin kolmas 2:19-2:20 maraton viiteen kuukauteen. Aika josta vielä muutama vuosi sitten vain unelmoin tuli nyt rutiiniläiskimisellä. Alussa alkanutta pohjekireyttä lukuunottamatta mikään ei vaivannut, olo säilyi tehokkaana maaliin saakka, sain kerrankin kaikki juomat pöydiltä, joten paljon hyvää joka varmasti jalostuu vielä jossain vaiheessa myös erinomaiseksi ajaksi kunhan vain oikeanlainen kisa löytyy. Tietenkin toivomuksien mukaan vielä tänä keväänä. Kun kerran tähän kissahiirileikkiin on lähdetty niin pitäähän se maaliin saakka viedä oli sitten tuloksena tulos tai ulos.

Tässä vielä vertailuna kaikkien neljän kovimman maratonin väliajat:

Valencia 2016 Berliini 2017 Valencia 2017 Sevilla 2018
5 km 16:53 16:53 16:28 16:21
10 km 33:41 33:22 32:55 32:37
15 km 50:35 49:27 49:23 48:57
20 km 1:05:59 1:05:19
Puolimaraton 1:10:44 1:09:33 1:09:17 1:08:56
25 km 1:23:45 1:22:20 1:22:17 1:21:54
30 km 1:40:21 1:38:50 1:38:36 1:38:39
35 km 1:57:21 1:55:23 1:55:04 1:55:35 (arvio)
40 km 2:14:06 2:12:10 2:11:35 2:12:51
Maali (netto) 2:21:28 2:19:28 2:18:59 2:20:18

Berliinin maraton ja #sub220before2020-projekti päätökseen

Berlin

Muutama vuosi sitten laitoin tavoitteeksi “Sub 2.20 before 2020” eli maratonin ns. paskarajan/hölkkärajan (2.20) alle ennen vuotta 2020. Tietenkin mielen sopukoissa toivomus oli että jalka nousisi mahdollisesti myös rivakammin mutta muutaman vuoden tahkotessa 2.27:n loppuaikoja tuntui myös 2.20 olevan hurjan työn takana. Tuo “hurja” työ tuottikin tulosta pari vuotta etuajassa sunnuntaina Berliinissä kun kello pysähtyi aikaan 2:19:36. Hurjinta siinä kaikessa oli se että se ei missään välissä ole vaatinut mitään hurjaa työtä. Se vain sattui menemään alle.

Olen juossut muutamia maratoneja aiemmin ja osa niistä on sisältänyt hienojakin sankaritarinoita ja fiilistelyä siitä kuinka on tultu raamit kaulassa kontaten maaliin. Näillekin on paikkansa, mutta fakta on että sillä tyylillä ei juosta rekordeja eikä aliteta tulosrajoja. Onneksi olen niistä juoksuista viimeisten neljän maratonin aikana oppinut pois. Minkäänlaista eeposta ei Berliinin juoksustakaan saa väkisin kasaan. Se oli tylsän hillitty suoritus joka erinomaisesta lopputuloksesta huolimatta tuntuu siltä että paljon jäi vielä varastoon. Samasta syystä en koskaan jaksanut Valencian maratonin viime syksyn ennätysjuoksusta kirjoitella mitään ja tuntemus osoittautui jälleen kerran oikeaksi.

PWT-Urheilumatkojen Simo sai heinäkuussa kylvettyä meikäläiselle ajatuksen Berliiniin lähdöstä. Omat maratonajatukset olivat vasta myöhemmässä syksyssä, mutta Berliinin vetäisy välipalana ja viime vuonna onnistuneen tuplamaratonin (syyskuu + marraskuu) toistaminen kuulosti ideana toteuttamisen arvoiselta. Vielä kun Carita innostui kanssa debyyttimaratonille lähdöstä niin tavoite oli asetettu ja kaukaisissa haaveissa luonnollisesti 2.20 alitus joka ensimmäisien treenien ja kesän kunnon perusteella tuntui kyllä toivottoman kaukaiselta. Itse asiassa sen alitus tuntui toivottomalta aina edellisviikkoon saakka, mutta Tallinnan kankeasti sujuneen puolimaratonin (1:10:39) jälkeen vaihdelaatikkoon löytyi jostain pari uutta pykälää ja viikkoa ennen juostu Oslon maratonin kymppi (30.57) oli fiilikseltään yksi juoksu-urani parhaista. Huippuaika suli mentaalipuolen pehmeyteen muutaman välikilometrin aikana, mutta jalkojen fiilis loi uskoa että kunto olikin jostain löytynyt oikealla hetkellä. Vielä kun maratonviikon rento 6 km “maravauhtinen” sujui tuulihousuissa Haagaa pujotellen täyttä sexyrunningia alkoi #beatberlin42 tuntua realistiselta.

Suurien maratonien aikaan kaupunkien habitus muuttuu. Kansainvälistä lenkkarikansaa alkaa palloilla ympäriinsä. Eri kaupunkimarojen rotseja, reppuja ja näivettyneitä kisalätsiä näkyy siellä täällä. Ihmiset puhuvat toisilleen ja morjestelevat. Leppoisaa menoa. Kisoja edeltävät rutiinit ovat itsellä aika samanlaisia. Vapiano on kova sana, nukuttua tulee paljon ja koko ajan sekä vaimon ollessa mukana herkistävä shoppaus myös kuuluu kuvioon. Berliinin maratonin expossa ei hirveästi tarvinnut tosin rahaa tuhlata kun Saksa kehitysmaana on pankkikorttien käytössä kaukana viime vuosituhannella.

21768850_1452797074834972_7475592228686222438_o

Hotellilla oli maratoonareille aikaistettu aamupala ja heti klo 6.00 olin kärkkymässä pekonia oven takana kun omien juomien jättö oli tehtävä jo ennen klo 7.30 kisa-alueelle. Sen verran ajoissa olin liikkeellä että kaupunki nukkui vielä. Muutamat laitapuolen mestarit toivottivat onnea Savignyplatzin sillan alla. Juna lähtöön ja järjestäjien juomarekalle jättämään eväät. Perinteinen juomaralli oli tehty edellisiltana, pulloja oli jokaiselle pisteelle ja suunnitelma oli selvä: paria eri urheilujuomaa, vettä, geelejä ja jesaria risujen ympärille. Taskuun vielä b-suunnitelmana geelejä jos jostain syystä pulloja ei juoma-asemilla näy.

Jalat tuntuivat hyviltä ja ruho tuntui heräilevän mukavasti aamuun. Lähdin verryttelemään noin 50 minuuttia ennen starttia. Kevyttä höntsäilyä, muutama maravauhtinen rullailu, nesteytystä ja kevyttä venyttelyä. 15-20 minuuttia ennen menin kärkkymään hyvää paikkaa karsinaan joka avattiin käsipyöräilijöiden lähdettyä. Hieman turhan kauas jäin starttiviivasta, mutta pääsin hivuttaen ryysimään noin kymmenen metrin päähän lähtöviivasta. Eturivissä oli eliitti ja subeliitti. Alle 2.40:n menijät muodostivat sitten A-blokin, missä itsekin olin. Olin varannut lämmikkeeksi Arkansasin yliopiston vanhan lumppupaidan jolla sain heti kavereita lähtöviivalla Missourin St. Louisin Big River Running Companyn jannuista. Yhteisiä tuttujakin löytyi ja starttia edeltävät minuutit etenivät mukavasti rupatellen. Vieressä joku ukko alkoi kusta muiden jalkoihin. Normishittiä.

Kävin läpi vielä kisastrategian kun lähtölaskenta alkoi. Ruuhkaa tulisi olemaan alussa jolloin maltti korostuisi entisestään ja lähtöviivalle ja ensimmäisten kilometrien aikana hukattavat sekunnit pitäisi tarvittaessa ajaa hiljalleen kiinni. 5…4…3…2…1 ja liikkeelle. Rusikoiden massaa edellä työntäen lähtöviivalle kesti kahdeksan sekuntia. Tämä pitäisi huomioida matkan edetessä ettei vahingossakaan satu käymään niin kulahtaneesti että esimerkiksi nettoajalla 2.20 alittuu, mutta virallinen bruttoaika jää hitaammalle puolelle. Pääsin etenemään suhteellisen inhimillisesti aivan lähtösuoran oikeaa reunaa ja vähitellen pystyin löytämään sopivan rytmin. Toiveissa olisi myös heti alusta alkaen sopivan juoksukaverin/ryhmän löytäminen ettei tarvitsisi yksin matkaa puskea. Siegessäulen tolpan ohitettua vasemman puolisella kaistalla näkyikin juuri tämmöinen ryhmä – naisten jänikset ja röykkiö juoksijoita keula-autoineen. Eroa tuohon porukkaan oli kilometrin kohdalla paremmista lähtöasemista johtuen noin 15 sekuntia. Se ero pitäisi siis imeä kiinni mieluiten mahdollisimman pian.

Keskityin kuitenkin omaan tahtiin säilyttäen tuntuman autoon. Ohituskaistalla piti olla jatkuvasti. Ensimmäinen 5 km meni aika tasan 17 minuuttiin. 2.20 alitusta pohtien 25 sekuntia liian hitaasti. Ensimmäisellä juoma-asemalla en bongannut omaa juomapulloani eli kilpailu oli startannut varsin lupaavasti. Myöhemmin kuulin että Carita oli napannut tuon pullon itselleen (oltiin ennen starttia käyty läpi jos näkyy meikäläisen pulloja pöydällä niin ottaa niistä itselle lisävirtaa).

Kympin lähestyessä tuulenvire alkoi kasvaa ja yksinjuoksu alkoi kyrsiä hyvän jänisporukan painellessa 15 sekuntia edellä. Päätin pienellä riskilläkin imeä tuon jengin kiinni. Ajoin tuon eron kiinni 12 kilometriin mennessä. Ryhmään päästyäni pystyin jälleen huilailla ja ero omatoimiseen etenemiseen oli massiivinen. Vauhdinnosto kympin jälkeen johti siihen että 5 km välillä 10-15 km oli 16.06 (48 sekuntia kovempi kuin sama väli edellisvuoden ennätysjuoksussa) ja yhtäkkiä oltiinkin heittämällä alle 2.20 vauhdissa. Juoksu kulki silti hallitusti ja pullotkin alkoivat löytyä pöydiltä. Tosin yhdellä asemalla käteen jäi vain pelkkä tukikeppi ja toisella asemalla satuin pudottamaan pullon. Mutta pieni säätäminen piti virkeänä ja varageelit tulivat käyttöön.

Puolimatka lähestyi ja meni ohi. 1:09:41. Naureskelin mielessäni että tahti oli minuutin kovempi kuin Tallinnassa puolimaratonin loppuaika vain kaksi viikkoa aiemmin. Kunnonajoitus oli kai siis onnistunut. Jänikset tekivät hyvää duunia ja edellä ajanut auto näytti väliaikojen lisäksi edellisen tonnin ajan sekä ennustetun loppuajan jos meno säilyisi tämmöisenä. 30 km paalu lähestyi ja juoksu tuntui siltä ettei homma olisi käynnistynytkään vielä. Edeltä alkoi tulla selkiä vastaan mutta hieman huolestuneena aloin huomata jänisten vauhtien tippuvan muutamia sekunteja. Itsellä oli menohaluja joten pohdin seuraavan siirron tekemistä.

30 km kohtaan tulin noin 1,5 minuuttia kovempaa kuin Valenciassa. Edelleen hyvässä vauhdissa noin 2.19 loppuaikaan. Jossain 30 kilometrin jälkeen päätin jättää naiset ja jänisauton. Kudammilla puhalsi hyvä tuuli mutta ajattelin että nyt on puskettava jotta tahti säilyy maaliin. Muutama muu äijä ryhmästä lähti peesiin mutta kaikki halusivat vain matkustaa leveitten hartioitteni takana. Lisäsin vauhtia entisestään ja 35 km kohdalla painelin jo yksin. Naiset olivat jääneet noin 10 sekuntia. 36 km kohdalla olisi kaivannut energiaa kun ensimmäiset pienet krampit ilmaantuivat oikeaan pohkeeseen, mutta satuin ottamaan vahingossa väärän pullon. Oli kuitenkin huikkaa otettava ja pullossa taisi olla maun perusteella Jaskan hönttöä, mutta tässä vaiheessa ei voi alkaa ronkeliksi. Jos joku miettii sähellystä pullojen kanssa, niin kaikki normijuoksijoiden omat pullot oli survottu juoma-asemille ahtaaseen sumppuun pienelle pöydälle josta vauhdissa oman nappaaminen oli aikamoinen taitolaji. No, onneksi Berliinissä ei järjestäjien juoma-asemat lopu.

37 kilometrin kohdalla mieli alkoi tehdä kompromisseja. Jalat tuntuivat hyvältä, mutta yhtäkkiä pää alkoikin laskea kuinka paljon saa hyytyä että vielä ehtii alle 2.20 ja mikä pahinta jossain vaiheessa tuli mieleen vauhdin himmailu ja “vain” ennätykseen tyytyminen vaikka 2.20 ylittyisikin. Edellislauantain Oslon kympiltä oppineena en onneksi kuunnellut tällä kertaa ja yritin pitää tikityksen samana. 40 km ja taulussa 2:12:18. 7 minuuttia ja 42 sekuntia vielä aikaa könytä loppupätkä. Muitakin ukkoja kamppaili samojen tuntemuksien kanssa pienin välimatkoin joten ei tarvinnut vääntää yksin. Olin useamman kerran käynyt läpi skenaariota että joutuisin virittää kiriä Brandenburgin portilta jotta ehtisin tavoitteeseen. Portille saavuttua näin maalin ja kellon ja tajusin ettei tarvitsisi edes kiriä. Nautiskelin lopun, nostin kädet ilmaan ja karjaisin viimeisetkin pöhinät ulos. 2:19:36. Helposti. Heitin femmat muille haamurajan alittaneille ja lähdin Erdingerille normi-ihmisten osastolle kun muut kilpakumppanini siirtyivät eliittiteltan puolelle suoraan maaliviivalta.

Miltä alitus tuntui kisan jälkeen? Maimosen Jarno kyseli Facebookissa olinko saavuttanut Z:n määrittämän maratononnellisuuden. En usko. Maratontyytyväisyyden ilman muuta mutta onnellisuuden – en vielä. Olin ajatellut että 2.20 tuntuisi jotenkin juhlavalta ja että se tulisi tiukan valmistautumisen ja raaston jälkeen aivan totaalisella flowjuoksulla. Mutta se alittuikin helposti ja rutiinijuoksulla eikä aiheuttanut edes maaliviivalla isompia pöhinöitä ja tunteenpurkautumisia. Ja se loppuen lopuksi siinä onkin hienointa. Uskon että parantamisen varaa jäi monella osa-alueella, mutta vihdoin 30 vuoden juoksemisen jälkeen omissa jaloissa on tunne että ehkä tässä vähitellen alkaa olla valmis kilpailemaan myös isojen poikien kanssa. Hitaasti hyvä tulee. Nyt kasaillaan paketti jälleen kuntoon ja aloitetaan treeni kohti maratononnellisuutta.

Mitä tapahtui sitten Erdingerin jälkeen? Menin tsekkaamaan Caritan väliajat ja bongaamaan hänen loppukirin alkua Brandenburgin portille. Tavoitteena ollut 3.30 meni helposti alle ja juoksu näytti mallikkaalta vielä 42 kilometrin kohdalla. Tavoitteellinen ja harkittu parin kuukauden projekti tuli onnistuneeseen finaaliin. Kohtalaisen jees päivä.

Dataa Movescountista.

 

#ROADTOBERLIN

BMW_Berlin_Marathon_logo.svg

Alkukesän isommat työkiireet ovat alkaneet helpottaa ja tilalle on tullut kiire päästä jälleen siedettävään juoksukuntoon. Kalevan Kisat kutittelevat jo viikonloppuna, mutta siitäkin seuraavia tulevia haasteita on jo laitettu isolla kalenteriin.

PWT-urheilumatkojen kautta avautui mahdollisuus lähteä haistelemaan Berliinin maratontuulia ja ilman muuta piti tilaisuuteen tarttua. Vielä kun “melkein #breaking2”-maratoonari Eliud Kipchoge varmisti osallistumisensa, tullaan Berliinissä näkemään hyvällä todennäköisyydellä myös uusi maailmanennätys eli isomman luokan spektaakkeli senkin myötä luvassa.

Ennen totisempaan maratreeniin siirtymistä pitää hoitaa vielä muutamat heinäkuiset ratastartit pois alta. Niitä on näillä näkymin jäljellä Kalevan Kisojen  5000 metriä sekä 3000 m esteet plus yksi 1500 metrin startti (koska #sub4-putki on saatava jatkumaan). Jos jokunen ratakisa ohjelmaan vielä eksyy niin se mennään puhtaasti Berliinin ehdoilla.

Niin paljon ylisanoja Berliinin maratonista on kuullut että pakkohan sinne on asettaa tavoitteeksi ennätyksen rikkominen ja miksei jopa 2.20 alitus. Jos 2.20 ei vielä syyskuun lopussa alitu, niin loppuvuodelle on suunnitelmissa mennä vielä toinen mara. Eli tarkoituksena noudattaa viime syksyltä hyväksi todettua kaavaa jolloin kohtalaisen kylmiltään tuli syyskuun lopussa vetäistyä Lahen SM-maraton 2:24:18 ja kaksi kuukautta myöhemmin Valenciassa nykyinen rekordi 2:21:31.

Lähtötilanne viime vuoteen verrattuna on varmaankin aika samanlainen. Äärivauhtien puolesta kunto on heikompi, mutta kestopuoli tuntuu olevan ehkä paremmalla mallilla. Ja koko ajan vauhti ja tuntuma tuntuvat paranevan, mutta aivan ei taida viime vuoden Kalevan Kisa -rytmiin jalat vielä vauhdeissa taida ehtiä. Kaivelinkin tulevaa treeniä pohtiessani esille viime vuoden Valencian maratonin valmistavan treenijakson ja aika heppoisella tekemisellä jalka nousi noinkin mukavasti marraskuun lopussa joten kiristämisen varaa treenissä onneksi on paljonkin! Kasasin tuohon avaintreenit. Välipäivinä otin joko lepoa, höntsäsin kevyttä pientä palauttavaa tai valmentelin.

Jos vielä sinua tämän syksyn loppuunmyyty Berliinin maraton kiinnostaa, PWT-Urheilumatkoilla on paikkoja jäljellä vielä muutamia. Eli jos haluat meikäläisen kanssa reissuun niin ilmoittautumista sisään ja mainitsemalla Runner’s High ilmoittautumisen yhteydessä, siitä heruu vielä 30 euron alennus!

#RHVAMOSVALENCIA-maratonkausi (3 kk) 30.8.-20.11.2016:

30.8. 1 km (2.59/km) + 2 km (3.00/km) + 3 km (3.00/km) + 2 km (2.58/km) + 1 km (2.49/km)
3.9. Ruotsi-ottelu 10 km 30:59 (3.06/km)

10.9. Tukholman 1/2-maraton 1:10:18 (3.20/km)
17.9. Pk-kevyt 42,2 km (5.00/km)
18.9. 3 x 5 km/3 min (3.29/km – 3.25/km – 3.16/km)
25.9. SM-maraton, 2:24:18 (3.25/km)
2.10. Pk-18 km (4.05/km) + VK-10 km (3.28/km)
5.10. 6 x 1000 m/ 2 min (2.59-2.59-2.58-2.58-2.58-2.55)
8.10. 3 x 5 km/3 min (3.18/km – 3.17/km – 3.12/km)
9.10. Kevyt 30 km (5.00/km)
12.10. Matolla: 2 x 3 km (3.19/km – 3.08/km)
16.10. Krakovan 1/2-maraton 1:08:32 (3.15/km)
18.10. Vuorijuoksua, Zakopane 2h 45 min ja 23 km (nousua 1040 m) (sis. 2h 20 min jälkeen Zakopanen radalla juostu 9.45 3000 m)
19.10. Vuorijuoksua, Zakopane 2h 35 min ja 21 km (nousua 1050 m)
23.10. VK-10 km (3.23/km) + 3 x 500 m reteään myötätuuleen (1.22-1.19-1.15)
26.10. Matolla: VK-8 km (3.16/km) + 4 x 1000 m/1,5 min (3.00-2.58-2.52-2.49)
30.10. Hirvihölkkäspecial VK-rento 14 km (3.43/km) + 10 min palauttelua + Hirvihölkkä (raskas reitti) 14,3 km 47.58 (3.21/km)
1.11. Pirkkolassa: VK-rento 2,9 km (3.46/km) + VK-2,9 km (3.28/km) + VK- 2 x 2 km (6.43-6.30)
5.11. Hallissa: 8 x 1600 m /2 min (4.59 -> 4.42 avg. 4.54 [3.04/km])
6.11. Kevyt 30 km
Miesflunssa (7.11.-10.11. juoksematta)
12.11. Hallissa: VK-tasavauhtinen 10 km 32.55 (3.17,5/km)
15.11. Valenciassa: Pk-25 km
16.11. Valenciassa: 2 x 2 km/3 min (6.30-6.26) + 3 x 1 km (VL-VL-kiihtyvä)/2 min (3.15-3.11-2.56)
20.11. Valencia maraton 2:21:31 (3.21/km)
-5km väliajat: 0-5 km 16:53 (3.23/km), 5-10 km 16:48 (3.22/km), 10-15 km 16:54 (3.23/km), puolimaraton: 1:10:44, 15-25 km 33:10 (3.19/km), 25-30 km 16:36 (3.19/km), 30-35 km 17:00 (3.24/km), 35-40 km 16.45 (3.21/km), 40-42,2 km 7:24 (3.21/km).

Nollapiste

smviestit

Kymmenen vuotta sitten menestyksekkään juoksuvuoden 2007 päätteeksi laitoin utopiaa huokuvaksi tavoitteeksi nousta Suomen kaikkien aikojen menestyksekkäimmän seuran Helsingin Kisa-Veikkojen kaikkien aikojen eniten SM-pisteitä (Kalevan Malja -pisteet) keränneeksi urheilijaksi.

Silloin listaa hallitsivat sellaiset seuralegendat kuin Vesa-Pekka Pihlavisto, Heidi Suomi ja Jaska Tuominen. Näiden starojen yläpuolella kuitenkin kaulaa kasvatti aktiiviurheilijoista estemestari ja armoitettu viestijyrä Mikael Talasjoki, jonka kanssa sain samoissa joukkueissa kokea monia unohtumattomia viestijuoksuja ja mestaruuksia. Talasjoen hieno ura loppui vuoteen 2010, jonka aikana hän keräsi 17 vuodessa mykistävät 301,25 SM-pistettä – vajaa sata pistettä enemmän kuin kaikkien aikojen listan kakkosena majaillut Vesa-Pekka Pihlavisto. 2010 kauden lopuksi olin itse noussut juuri listan kolmoseksi ohi Heidi Suomen, mutta aikuisten sarjoissa pisteitä kertyi turhan hitaasti ja HKV:n viestidynastiakin oli hiipumaan päin. Silti tavoite säilyi mielessä ja piti kilpailudraivin korkealla.

Eilen, seitsemän vuotta myöhemmin, juostiin puolimaratonin SM-mitaleista Espoossa. Kevät on yleisesti ollut itselle hieman kankeaa aikaa tulosten teon suhteen. Kroppa on vielä talviunilla ja coachauskiireet luovat haasteita omalle treenaamiselle. Kevätkankeus ja isot liikkumismäärät ovat kuitenkin purreet sen suhteen että loppuvuodesta kunto on ollutkin yleensä hyvällä tasolla. SM-puolimaratonille asetin itselleni minimitavoitteeksi sijoittua kuudenneksi. Miksi kuudenneksi? No siksi, että sillä suorituksella hivuttaisin itseni Talasjoen ohitse HKV:n kaikkien aikojen pistepörssissä. Sijoituin kuudenneksi peruskankealla juoksulla ja ohitin Mikaelin 0,83 pisteellä. 301,25 vs. 302,08 (selvennyksenä aikuisten sarjoissa SM-pisteitä jaetaan kahdeksalle parhaalle).

Moni ajattelee tässä vaiheessa että “who gives a fuck”. I give. Joku viisas mies on joskus sanonut että matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Niin tässäkin tapauksessa. Pisteiden keruuseen on käytetty vuodesta 2002 alkaen 16 vuotta hikoilua ja nautintoa kisaamista kohtaan vaahteralehtipaidassa. Ei hirveästi kyyneleitä, koska olen nauttinut jollain pervessillä tavalla myös epäonnistumisista tietäen että ne toimivat vain laukaisualustana jollekin paremmalle. En tule koskaan olemaan yksi seuran historian parhaimpia urheilijoita jos katsotaan tuloksia tai arvokilpailusaavutuksia. Ei ole Talasjokikaan näillä standardeilla mitattuna, mutta itselleni hän on kuitenkin aina yksi suurista ja esikuva, “ikitaistelija” joka oli aina valmis taisteluun kun tarvetta oli. Mikaelia on myös kiittäminen riman asettamisesta omilla meriiteillään tarpeeksi ylös haastamaan oma tekemiseni. Nyt se rima on saavutettu ja yksi tärkeimmistä henkilökohtaisista tavoitteista sen myötä nollattu. On aika kaivaa uusia tavoitteita tähtäimeen. Toivottavasti joku juniori intoutuu vielä haastamaan listan dinosaurukset tulevaisuudessa, mutta sitä ennen toivottavasti myös oma pisteiden keruu jatkuu – ei pidä tehdä tuleville pisterohmuille hommaa niin helpoksi mitä Mikael sen minulle teki. 😉

Seuraavana kalenterissa näyttäisikin olevan aina meikäläiselle hankalat SM-maastot 7.5. Vierumäellä.

KOKOELMA SM-PISTEIDEN ARVOISISTA SUORITUKSISTA HKV:N PAIDASSA VUOSINA 2002-:

2018
6.5. Maastojuoksu 4 km, Perniö 8.
6.5. Maastojuoksu 4 km (joukkue), Perniö HOPEAA
14.4. Puolimaraton, Heinola 4.

2017
23.7. 3000 m esteet, Seinäjoki 5.
22.7. 5000 m, Seinäjoki 5.
8.7. 4 x 800 m, Tampere 5.
7.5. Maastojuoksu 4 km, Heinola 8.
7.5. Maastojuoksu 4 km (joukkue), Heinola 4.
22.4. Puolimaraton, Espoo 6.

2016
25.9. Maraton, Lahti KULTAA
24.7. 5000 m, Oulu HOPEAA
23.7. 3000 m esteet, Oulu HOPEAA
16.4. Puolimaraton, Jyväskylä 5.

2015
31.7. 3000 m esteet, Pori 5.
10.5. Maastojuoksu 4 km, Imatra 4.

2014
20.9. Maraton, Lappeenranta 6.
3.8. 10 000 m, Kuopio 8.
2.8. 3000 m esteet, Kuopio HOPEAA
1.8. 5000 m, Kuopio 6.
6.7. 4 x 400 m, Lahti 8.
5.7. 4 x 800 m, Lahti 7.
19.4. Puolimaraton, Heinola 5.

2013
28.7. 1500 m, Vaasa 4.
27.7. 3000 m esteet, Vaasa HOPEAA
20.4. Puolimaraton, Tuusula 7.

2012
14.10. Maraton, Vantaa HOPEAA
26.8. 1500 m, Lahti 6.
25.8. 3000 m esteet, Lahti PRONSSIA
14.7. 4 x 800 m, Pori HOPEAA
21.4. Puolimaraton, Kuopio PRONSSIA

2011
7.8. 1500 m, Turku 6.
10.7. 4 x 1500 m, Tuusula 6.
9.7. 4 x 800 m, Tuusula 4.

2010
8.8. 1500 m, Kajaani 5.
11.7. 4 x 1500 m, Pedersöre HOPEAA
10.7. 4 x 800 m, Pedersöre KULTAA

2009
2.8. 5000 m, Espoo 8.
1.8. 1500 m, Espoo 6.
5.7. 4 x 1500 m, Raahe KULTAA
4.7. 4 x 1500 m, Raahe KULTAA

2008
26.7. 800 m, Tampere 8.
15.6. 4 x 1500 m, Espoo KULTAA
14.6. 4 x 800 m, Espoo KULTAA

2007
26.8. 22-v. 800 m, Kokkola HOPEAA
25.8. 22-v. 3000 m esteet, Kokkola HOPEAA
25.8. 22-v. 1500 m, Kokkola KULTAA
5.8. 1500 m, Lappeenranta 6.
4.8. 800 m, Lappeenranta 6.
8.7. 4 x 1500 m, Turku KULTAA
7.7. 4 x 800 m, Turku KULTAA
20.5. 22-v. 6 km maastojuoksu (joukkue), Imatra KULTAA
20.5. 22-v. 6 km maastojuoksu 4.

2006
3.9. 22-v. 5000 m, Helsinki 4.
2.9. 22-v. 3000 m esteet, Helsinki PRONSSIA
2.9. 22-v. 1500 m, Helsinki PRONSSIA
9.7. 4 x 400 m, Mikkeli 4.
9.7. 4 x 1500 m, Mikkeli KULTAA
8.7. 4 x 800 m, Mikkeli HOPEAA
14.5. 4 km maastojuoksu (joukkue), Saarijärvi HOPEAA

2005
21.8. 22-v. 5000 m, Ikaalinen HOPEAA
20.8. 22-v. 3000 m esteet, Ikaalinen 4.
20.8. 22-v. 1500 m, Ikaalinen 4.
17.7. 1500 m, Pori 7.
10.7. 4 x 1500 m, Lahti KULTAA
9.7. 4 x 800 m, Lahti HOPEAA
15.5. 22-v. 6 km maastojuoksu (joukkue), Varkaus HOPEAA

2004
8.8. 19-v. 5000 m, Pori KULTAA
7.8. 19-v. 2000 m esteet, Pori KULTAA
6.8. 19-v. 1500 m, Pori KULTAA
1.8. 1500 m, Vaasa 7.
4.7. 4 x 400 m, Kajaani PRONSSIA
4.7. 4 x 1500 m, Kajaani HOPEAA
3.7. 19-v. 3 x 800 m, Kajaani KULTAA
16.5. 19-v. 6 km maastojuoksu KULTAA
24.4. 19-v. 10 km maantiejuoksu PRONSSIA

2003
17.8. 19-v. 5000 m, Tornio PRONSSIA
6.7. 19-v. 4 x 400 m, Tampere HOPEAA
5.7. 19-v. 3 x 800 m, Tampere KULTAA
26.4. 19-v. 10 km maantiejuoksu, Pyhäjärvi KULTAA

2002
18.8. 17-v. 800 m, Äänekoski KULTAA
17.8. 17-v. 1500 m esteet, Äänekoski KULTAA
16.8. 17-v. 3000 m, Äänekoski KULTAA
7.7. 17-v. 4 x 300 m, Lohja PRONSSIA
6.7. 17-v. 3 x 800 m, Lohja KULTAA
12.5. 17-v. 4 km maastojuoksu (joukkue), Lapua KULTAA
6.4. 17-v. 10 km maantiejuoksu, Nurmo KULTAA

(2001 KU-58)
19.8. 17-v. 800 m, Hyvinkää 6.
18.8. 17-v. 3000 m, Hyvinkää PRONSSIA
30.6. 17-v. 4 x 800 m, Jyväskylä PRONSSIA

Maraton on parasta!

Viime viikolla tuli neljä vuotta täyteen ensimmäisestä maratonista. Maraton on aina erityinen kokemus. Neljä vuotta sitten Vantaalla sain koettua maratonin hyvät ja huonot puolet täydellisestä flowtilasta totaaliromahdukseen joka kuitenkin palkittiin isosti SM-hopealla. Silloin tein päätöksen että palaan SM-maratonille niin kauan kunnes mestaruus tulee. Ja niinhän se tuli sitten kolme viikkoa sitten Lahdesta. Vantaan ja Lahden väliin on mahtunut monenlaista maratonia jotka ovat olleet erittäin opettavaisia kokemuksia loputtomalla matkallani kohti katu-uskottavaa maratoonaria. Vielä on matkaa mutta suunta on oikea.

302575_10151070182637021_269461576_n

Neljä vuotta ensimmäisestä marasta. Kaunista.

Syksyn päätavoite on Valencian maraton. Valenciassa ajatus oli hilata ennätystä lähemmäs 2:20 kuin 2:30. Lahden piti toimia Valencia-projektin korkkauksena. Uskoin jaksavani vajavaisella treenillä pöhistä 30 kilometriin saakka. SM-maratonia edeltävä tekeminen nojasi vahvasti edellisviikkojen kilpailuihin. Ratajuoksukausi oli loppunut vain kolme viikkoa aiemmin ja työkiireiden myötä määrät olivat myös kesän aikana jääneet hyvin kevyiksi ja timanttisten Kalevan Kisojen (SM-hopeaa 3000 m esteistä ja 5000 metriltä) jälkeen keskittyminen oli entistä enemmän estevauhdin virittämisessä Ruotsi-otteluun saakka. Viime hetkillä saatu mahdollisuus juosta ratakymppi maaottelussa muutti kuitenkin suunnitelmaa ja esteet jäivät väliin – hyvä näin, ainakin kausi jatkui kolhuitta. Ratinassa ei kymppiä oikein vielä jaksanut juosta, mutta se loi varmasti hyvän ärsykkeen syksyn tekemisille. Viikko maaottelusta oli Tukholman puolimaraton ja viikko puolikkaasta juoksin Espoon Rantamaratonilla 3:30 jäniksenä yhdistettynä seuraavan aamun 3 x 5 km “maratonvauhtiseen treeniin”. Siinä isommin maratonvalmistautumisen ydinkohdat tällä kertaa. Viikot suorituksien välissä käytännössä lepäilin ja höntsäsin. Kunnon tiesin olevan kova, mutta maratonkunto on tunnetusti vielä oma lukunsa. Siksi luottamus siihen ei ollut vahvimmillaan. Olen luvannut ryhdistäytyä jälleen tarinoiden suhteen ja lupaan käydä koko vuoden treenaamistani tarkemmin läpi seuraavissa jorinoissa. Sen verran erikoista se on ollut että ansaitsee myös omiin muisteloihin pysyvän muistijäljen.

SM-maratonin lähtötilanne oli mielenkiintoinen. Lahdessa kisat ja erityisesti Jussi Utriaisen mukaantulo oli hieno asia. Edelleen kovassa kunnossa oleva kolminkertainen arvokisamaratoonari ja Suomen kaikkien aikojen kovin puolimaratoonari oli papereissani yhdessä Thijs Feuthin kanssa ykkössuosikki. Lisäksi Henri Ansio ja Jukka Kero omaisivat sen verran kokemusta ja kykyjä että podium ei olisi yllätys. Itseni laskin myös tähän joukkoon joka tappelisi mitaleista viimeiseen konttaukseen saakka. Top-5 veikkaus menikin putkeen. Onneksi järjestys ei vastannut ihan tippauksiani.

Tein perinteisen parin kilsan verryttelyn, rennot valmistelut ja haistelin Suomen Chicagon raikasta syyssäätä. Lämpötila oli hyvin miellyttävä noin kymmenen astetta ja pieni tuulenpuhuri. Jalat tuntuivat normaaleilta. Edessä olisi neljä 10,55 km kierrosta hieman vaihtelevassa maastossa. Tiesin sopivan vauhdin asettuvan 3.25-3.30 km-vauhtiin. Tiesin 3.25 tuntuvan helpolta, ja 3.30 hitaampaa olisi turha alussa juosta koska omassa maratonkeskittymättömyydessäni matka tappaa joka tapauksessa eikä vauhti joten olisi turha juosta liian hiljaa. Alamäissä vauhti sai mielellään olla kovempi kunhan effortti ei mielellään hirveästi ylittäisi 3.25 rytmiä. Päätinkin panostaa reitillä alamäkiin.

Alku lähti leppoisasti liikkeelle ja odotettu viisikko (mukana Feuth-Utriainen-Kero-Ansio) erkani muista. Pari puolimaratoonaria roikkui mukana. Olin suunnitellut huolella kisan aikaisen juoton ja eväät. Picnickori oli täynnä ja tarkoitus oli ettei ainakaan energian puutteesta homma jäisi kiinni.

Feuth irtosi hieman hivuttaen muusta porukasta aavistuksen jo ennen vitosen väliaikapistettä. Itselle vauhti oli sopivaa, eikä ollut mitään intoa lähteä kiristämään vauhtia. Muilla näytti olevan sama taktiikka. Thijs venyttikin eroa kilometri kilometriltä ja ensimmäisen kierroksen jälkeen eroa meidän porukkaan oli noin 30 sekuntia. Itsellä ensimmäinen rinki tuntui hieman kankealta.

kahti3

Kuvat: Uusi Lahti -juoksu/Heli Honkasalo

Jalat olivat raskaat mutta vähitellen kone alkoi aueta. Juomat ja eväät upposivat hyvin alas ja varikkotiimini teki jälleen kerran laadukasta työtä huollossa. Toisen kierroksen alussa ero Feuthiin säilyi samana noin puolessa minuutissa mutta jälleen kierroksen toisella raskaammalla puoliskolla ero alkoi jälleen kasvaa. Puoleen matkaan saavuimme erittäin hyvässä väliajassa 1:13:20 eli ennätysvauhdissani. Feuthiin ero oli kasvanut kuitenkin jo melkein minuuttiin. Olo tuntui hyvältä, jaloissa ei tuntunut ollenkaan joten ajattelin tehdä rohkean vedon ja lähteä rykimään Thijsin etumatkaa kiinni. Edellisellä maratonilla Tukholmassa reilu vuosi aiemmin, lähdin loppukiriin samassa kohdassa ja silloin se kantoi loppuun saakka hyvällä negative splitillä. Porukkamme pysyi muutenkin samana: Ansio, Utriainen ja Kero edelleen yhtenä rypäksenä. Ajattelin että olisi muutenkin aika harventaa ryhmää ettei mitaleja joudu ratkaisemaan viimeisillä kilometreillä.

Heti Stadionilta poistuttuamme iskin alamäkeen tiukalla höyryllä. Tiesin Jussin pystyvän erinomaisena alamäkijuoksijana seuraamaan helposti. Kero ja Ansio jäivät hieman, mutta koska kyseessä on maraton ei ollut mitään syytä vielä korkata mitaliskumppia. Yhtäkkiä oli jahti päällä ja vauhti alkoi kiihtyä. Tsekkasin eroa Thijsiin muutamien liikennetolppien kohdalta ja parin kilometrin aikana ero kutistui puolella minuutilla. 26,5 kilometrin väliaikamatolla ero oli enää 22 sekuntia. Järvenrannalla tuuli alkoi yltyä ja puhalsi välillä erittäinkin äkäisesti. Olisi ollut helppo heittää höntsävaihe päälle ja lakata juoksemasta, mutta ei voinut – Feuth oli ajettava kiinni suhteellisen pian jonka jälkeen kilpailu aloitettaisiin alusta ainakin periaatteessa.

14445188_1237039763012965_291918957461511924_o

Noin 29 kilometrin paalulla hivutimme keulan kiinni. Thijs vaikutti hieman yllättyneeltä ja päätti iskeä höyryä lisää heti kun liityimme kantaan. Pientä psykologista peliä. Itse otin rauhallisesti ja annoin hieman siimaa. Reitin käännyttyä myötätuuleksi, ero oli jälleen ajettu kiinni mutta Jussilla alkoi olla vaikeaa. 30 km kohdalla reitiltä näki myös taustalla tulijat ja huomasin Keron ja Ansion olevan sen verran kaukana että ensimmäistä kertaa koko 1h 45 minuutin etenemisen aikana ajatukset alkoivat harhailla jo mestaruustaistoon. Jokaisen kierroksen viimeinen kilometri oli tiukkaa hivuttavaa nousua Lahden stadionille. Thijs veti edelleen mäen alussa, mutta alkoi hieman peippailla vastatuuliosuudella ja pienen höntsäilyn jälkeen otin ensimmäistä kertaa juoksun aikana johtoaseman. Juostiin kolmas kierros täyteen väliajassa 1:48:50 eli kolmas kierros meni minuutti 13 sekuntia kovempaa kuin edellinen rundi.

Nousun aikana tein päätöksen pistää ratajuoksun jälkeiseen alamäkeen jälleen kaiken peliin. Riskipeliä, mutta viimeisille kilometreille en halunnut tätä leikkiä jättää. 31,55 kilometrin juottoon olin virkisteeksi varannut myös tömpsyt cokista mutta tuolla asemalla juominen jäi hyvin vähäiseksi ja hätäiseksi koska halusin saada kaikki eväät naamariin ennen alamäen alkua. Vedin mustaherukkageelit rinnuksille, cokikset nenään ja meno jatkui. Geelit toivat myös selkeästi maratoonarin katu-uskottavuutta ja illuusiota leikkiin kuuluvista verisistä nänneistä.

Alamäki alkoi ja pistin kaiken alamäkijuoksutaitoni peliin. Eroa alkoi tulla. 33 km nurkilla joku huusi eroa kertyneen jo melkein puoli minuuttia. Jatkoin takomista. Maisema Lahden idyllisten lähiöiden porteilla vaihtui nopeammin kuin ennen. En keskittynyt mihinkään muuhun kuin siihen että rytmi säilyisi hyvänä. En vilkuillut taakseni, keskityin ottamaan mutkat varman päälle ja hallitusti. Välillä hetkellisesti ajatus karkasi mahdolliseen mestaruuteen ja sen pitkään metsästykseen. Mutta yhtä nopeasti toinen aivolohkoni muistutti maratonin paskamaisuudesta ja siitä kuinka hienoinkin juoksu voi pysähtyä kuin seinään. 35 kilometrin juoma-asema lähestyi. Siellä valmentaja-äitini oli valmiina antamaan viimeiset pullot kohti loppukilometrejä. Tiesin että hänenkin sisällään varmasti myrskysi tuolla hetkellä mutta useiden kymmenien maratonien kokemuksella ei vielä näkynyt ulospäin pienintäkään riehaantumista.

img-20160926-wa0004

36 km taivallettu.

Juoma-aseman jälkeisessä ylämäessä alkoi ensimmäistä kertaa tuntua hieman juostu parituntinen. Mäen varteen oli eksynyt myös toinen juottomestarini Myllyniemen Jussi joka oli hetkellisesti hylännyt juoma-aseman päivystyksen. Jussi ei sen sijaan pystynyt pidättelemään intoaan ja hieman piti rauhoittaa häntä ohijuostessani ettei liika ilakointi vain tarttuisi. Alamäki ja sen jälkeen väliaikapiste, josta olisi 5,5 kilometriä maaliin. Mitään tietoa erosta taaksepäin ei ollut. Vilkaisin kelloa väliaikamatolla, mutta se näytti kierroksen alusta vitosen ajaksi jotain hieman yli 16 minuuttia ja jätin sen omaan arvoonsa epäillen päässälaskuvirhettä koska en uskonut vauhdin nousseen sen verran kovaksi (myöhemmin selvittelin tuon vitosen 32 kilometristä 37 kilometriin edenneen 16:12 eli melkein minuutin kovempaa kuin ensimmäisillä kierroksilla).

runnershigh

Vanha rekordi (2:27:02) Frankfurtista menossa nurin. Ei heittäytyminen auttanut parempaan loppuaikaan.

37,5 kilometrin kohdalla liikenteenohjaajat huusivat että takana ei näy ketään. Näkyvyyttä tuolla nurkin oli aika pitkä suora joten tiesin että nyt alkaisi olla pullat ehkä kohtalaisen hyvin mikrossa. Samalla hetkellä kuitenkin ensimmäiset pienet kramppailut alkoivat tuntua pohkeissa ja sitten takareisissä. Olihan homma turhan hyvin mennytkin jo tähän saakka. Päätin rauhoittaa tahtia koska uskoin siihen olevani varaa. Ajalla ei näissä kekkereissä ole mitään väliä mutta juosten on loppu silti tultava. mihinkään kokovartalokramppikipsiin ja kävelemiseen ei olisi varaa – muuten Thijs hönkisi kohta jo niskaan.

Otin kaikki kanttikivien ylitykset ja mutkat erittäin huolellisesti, nappasin taskusta vielä extrageelin ennen viimeistä juoma-asemaa. Kolme kilometriä enää. Jussi ei meinannut pysyä housuissa enää sitäkään vähää. 40 kilometriä jäi taakse. Salosen Pertti köhisi katsomon puolelta eroa olevan yli kolme minuuttia seuraaviin. Sillä hetkellä tajusin että nyt jo melkein kävellenkin mestaruus tulisi. Mutta vasta kun reitti kääntyi ympäri ja takaatulijoita ei näkynyt missään se iski vihdoin tajuntaan. Olin pantannut tunteita edellisen kympin ajan mutta nyt ei enää pystynyt. Tippa tuli silmäkulmaan. Metsästys oli vihdoin päättymässä. Yksi kolmekymmenvuotisen juoksun harrastamisen tavoitteista oli tulossa toteen eli aikuisten Suomen mestaruus. Vuosien varrella olin jo unohtanut voittamisen tunteen ja ollut tyytyväinen hopeisiin ja pronssisiin lätkiin, mutta nyt se oli vihdoin tulossa. Kelloa en ollut vilkuillut enää aikoihin.

Neljännen kerran mäki ylös kohti hyppyrimäkiä ja sitten leikkaus kentälle “maratonportista”. Kaikki keskittyminen ja lataus purkaantui tuohon hetkeen. Nostin kädet ylös ja karjuin ehkä enemmän kuin koskaan. Loppuun piti vielä rullata maltilla puuramppi ja sitten maaliin. Hieno hetki! Ja aika. 2:24:18. Ei meinannut heti uskoa että loppu oli tullut höyryttyä sen verran kovaa. Puolikkaat 1:13:20 ja 1:10:58.

lahti2

42 kilometriä täynnä.

Maalissa olo oli erittäin freesi ja kolotus ei ollut millään mittarilla aikaisempien marojen tasoa. 1,5 vuoden tauon jälkeen maraton on parasta jälleen! Tällä kertaa se oli entistäkin parempaa – tosin liian helppoa. Kaikki se raakuus ja tuska puuttui. Ei anna maralle oikeaa arvoa  kun on täysissä voimissa ilman konttaamisia ja kanttaamisia.

Nautin isosti mestaruudesta, mutta myös hienosta ja jännittävästä kilpailusta ja varmasti reitin varrella oleskeleville penkkiurheilijoille tarjosimme hyvää viihdettä. Thijs saapui maaliin hopealle 2:45 ja Jukka Kero nousi pronssille hieman yli neljä minuuttia perässä.

Juoksu oli jälleen hienon tiimityöskentelyn tulos. Huolto kun toimii niin on helppo juosta. Ensimmäisen maran varikkotiimistä Carita oli kotona kipeänä mutta hengessä mukana, mutta faijani korvasi hänet erinomaisesti. Jussi ja Anneli kokeneita timanttisia ammattilaisia tällä osastolla.:) Iso kiitos!

Palautuminen lähti käyntiin ADT:n piikkiin kuten ensimmäisen aikuisten SM-viestimestaruuden yhteydessä Lahdessa 10 vuotta sitten. Tällä kertaa viihdyin testissä vain kolmen litran ja 1,5 tunnin verran. Edelliskerralla meni puolet enemmän nestettä ja puolet kauemmin.

“Olet paksunahkainen kaveri, susta saisi hyviä kintaita.” sanoi ADT:n herra ujuttaessaan piikkiä nahkaani. Vielä ei tosin ole aika siirtyä kinnastehtaalle. Meno jatkuu!

Valencia seuraavana 20.11. #RHVAMOSVALENCIA

dsc_1071

Nuottiviivasto juottoon.

202

Jo melkein perinteeksi muodostunut joulukuun mättöviikko on takana ja sehän pitää ikuistaa blogin muodossa. Edellisviikonloppuna Pajulahdessa erehdyin menemään kaksi kertaa aamulenkille ennen klo 7:ää ja univeloissani lupasin yli 200 kilometrin viikon seuraavalle viikolle. Ja se lupaushan piti sitten pitää.

Koko vuoden aiemmat viikkokilometrimaksimit ovat pyörineet muutamassa noin 140 km viikossa joten nosto 200 kilometriin oli kohtalaisen heavya ja vaati taas totuttelua hieman erilaiseen urheiluun kun viime aikoina on tullut tehtyä. Loppulukemiksi lyötiinkin taululle 202 kilometriä ja uran neljäs yli 200 kilometrin viikko. Aiemmat “kaksisataset” ovat joulukuulta 2011 (205 km), marraskuulta 2012 (207 km) ja joulukuulta 2014 (203 km). Nyt ennätys kaatui torstain löysäilyyn kun iltalenkki vaihtui nepalilaiseen ravintolaan. Jotain kuitenkin syksyllä on tullut tehtyä oikein kun määrät eivät oikein missään tuntuneet eikä vaikuttaneet myöskään nopean juoksun fiilikseen yhtään tukkeutuvasti.

Tässä viikon tekemiset:

Ma 14.12.
ap: Pk-13 km ip: Pk-12 km

Ti 15.12.
ap: Pk-7,5 km ip: Verryttely + 6 x 1000m/ 30 sec (3.40->3.05) + VL-3 km maastossa (avg. 3.18/km) + verryttely = 19 km

Ke 16.12.
ap: Pk-12 km ip: Pk-17 km

To 17.12.
Pk-17 km + Runner’s Core-lihaskunto

Pe 18.12.
Verryttely + VK-21,1 km (HHM:n reittiä mukaillen) (1:12:05 avg. 3.24/km) + verryttely + Runner’s Core -lihashuolto

La 19.12.
ap: Pk-26 km ip: Pk-8 km

Su 20.12.
ap: Pk-32,5 km ip: Pk-8 km

Nyt sitten on huilailtu pari päivää, tankattu uutta nousua kohti ja tarkoitus olisi käyttää hiljaisempi joulujakso laatutreeniin. Jouluaattona olisi ajatuksissa puskea 5 km toistoja muutamat terävät mukavaa tahtia ja sitten Tapaninpäivänä #SikaTapsa:n kunniaksi hapokas hiekkakuoppapöhinä Perniön privaattidyyneillä!

Näillä eväillä uuteen kauteen joka todennäköisesti tulee olemaan kaikkien aikojen paras – tai sitten ei.

Hyvää joulua!

12432709_10156355334355367_259311950_o

Lenkkiselfie perjantain VK:n jälkeen!

 

#RHGoesMünchen

Syksyllä 2011 juoksin ensimmäisen puolimaratonin Münchenissä ja juoksu jätti koko tapahtumasta todella hyvän maun: koko valmistava prosessi loi hyvän draivin tekemiseen vielä pikäksi ajaksi eteenpäin. Silloin juostu 1:07:46 riitti kolmanteen sijaan ja tuo ennätys säilyi neljä vuotta muutamista lähentelyistä huolimatta. Tarvittiin jälleen Müncheniä siirtämään tuo historiaan.

Kaikki valmistautuminen oli mennyt suunnitellusti ja kunto oli paljon parempi kuin elokuisessa pohjakunnossa koskaan pystyin unelmoida. Voittoisassa Puuhamaajuoksussa 34 minuutin kymppi teki tiukkaa ja ajatukset eivät mieltä lämmittäneet. Siitä sitten vähitellen uuteen nousuun, pari buustaavaa treeniä sekä kisaa (erityisesti Ruotsi-ottelun katsastus, Ruotsi-ottelu, omalla vedolla 14.51 ratavitonen ja Pääkaupunkijuoksu) ja kunto tappiin. Silti ajattelin että sekunninkin parannus rekordiin olisi hyvä suoritus ja saisi historiallisen ennätyksen päivitettyä.

IMG-20150824-WA0003

Meillä oli Münchenissä Runner’s High:lta reilun parinkymmenen hengen edustus ja leppoisalla fiiliksellä hoitui myös matkanjohtajan tehtävät omaan juoksun keskittymisen ohessa. Kaikki saatiin lähtöviivalle (ja yhtä lukuunottamatta maaliinkin ilman metroja) joten onnistumisprosentti oli korkea. Münchenissä puolimaratonin lähtö sijaitsee maratonin puolimatkassa. Hieman kauhulla lueskelin aikataulutusta, joka lupasi tiukkoja ohitustalkoita maratoonareista jotka olivat olleet lähtömme hetkellä liikenteessä n. kolme tuntia. Luotin kuitenkin saksalaiseen ammattitaitoon ja siihen että jotenkin saisimme juosta rauhassa ilman turhaa slalomia. Kuinka väärässä sitä voikaan olla.

Lähtöalueella oli leppoisa tunnelma. Juoksijat valuivat pyhiinvaellusmaisesti lähimmältä metroasemalta. Musiikki pauhasi, vessat toimivat ja DHL:n varustesäilöpagut toimivat saksalaisen simon tarkkuudella. Lähtöviivallakin verryttelyn jälkeen vielä hyvä fiilis ja jalat tuntuivat pelaavan. Olin kuitenkin päättänyt asettaa vakionopeudensäätimen 3.10:een/km, enkä lähtisi yhtään höyryämään koska samaan aikaan tuntui olevan hieman jopa liikaa herkkyyttä olotilassa. Lähtöviivalle pääsi vielä mukavasti 5 min ennen starttia ja oli kotoisa olo kun ympärillä pyörivät alatalkkarit ja #SikaTapsa Virtasen suu pauhasi kovempaa kuin kuuluttajan pöhinä. Hieman ihmetytti lähtöjärjestelyt jossa chippimatto oli aseteltu reilun 100 metrin päähän lähtöviivasta ja hevoskisoista tutulla volttilähdöllähän sitä mentiin. Lähtölaukaus tussahti ja kukaan ei tienny milloin kilpailu oikein starttasi. Tapsa otti johtoaseman kun lähtöviivalle oli matkaa vielä 50 metriä, kunnes pari saksalaista junttasi ohi. Sen verran nukuin että kisan käynnistyessä ensimmäisestä maton ylittäjästä olin jo pari sekuntia keulaa perässä. Keula-auto oli laittanut kellonsa  jo hyvissä ajoin ennen starttia käyntiin ja Mika Timingin sähellyksen Dubain maratonilta tietäen päätin mennä sen mukaan.

Vakiinnutin paikan kolmantena ja pian sain seuraa toisesta jannusta joka pysyi pari kilometriä mukana. Toinen kärkiukoista kanttasi kolmen kilometrin jälkeen ja ohitettuani hänet tiesin että muista kuin kärjessä painavasta juoksijasta ei olisi tänään seuraa, joten olisi parempi hakea henkistä turvaa hänen selästään. Sää oli inhimillinen. Sopiva lämpötila shortseiluun ja pieni tuulenvire. Energiaa riitti, pää oli virkeänä ja jalat tuntuivat edelleen vahvoilta. Kilometrit menivät alusta alkaen hieman eroavina GPS:n tahtiin, mutta päätin seurailla sekä järjestäjien että Suunnon näyttämiä kilsoja. Edellä painoi Tobias Schreindl 10-15 sekuntia edellä. Kilsat etenivät mukavan tasaisesti ja helposti. Hieman tietenkin hankasi ettei tiennyt virallista kisa-aikaa alkusähellyksen vuoksi. Ensimmäiset kilometrit Münchenissä on hieman aaltoilevaa. Alämäkeä, siltojen alituksia, ylämäkeä. Sopivan vaihtelevaa makuuni ennen keskusta-alueen pientä mutkittelua. Keskustassa tosin tunnelma oli viimeksi loistava.

Noin kahdeksan kilometrin kohdalla pahin pelko alkoi tulla toteen. Ensimmäiset kolmenkymmenen kilometrin kohtaa lähestyvät maratoonarit alkoivat tulla seisovilla jaloilla vastaan. Keskityin vain edellä menevään Schreindlin selkään, enkä stressannut vielä liikaa. Sitten alkoi ruuhka pahentua. Tarkasta matkastakaan ei ollut mitään käryä. Yleensä niin tarkka ja tunnollinen Ambit 3 näytti kympin väliajaksi n. 30.50. Virallinen kympin tolppa näytti noin 31.30. Virallisella 10,9 kilometrin väliaikapisteellä olin jo melkein kannassa – kuusi sekuntia eroa. Jälkiviisaana voin todeta että olisi pitänyt väkisin ajaa vain keula kiinni, koska kärkiukolla oli edellä poliisiauto raivaamassa väkijoukkoa. Juoma-asemille pääsy alkoi olla mahdotonta. Pari kertaa tuli ajeltua kävelevien ja jalkakramppien takia äkkipysäytyksiä tehneiden maratoonareiden selkään. Mukanani ajanut polkupyörävalvoja käytti hyvin säästeliäästi kelloaan ja muutamat “pehmeät” kirosanat tuli päästettyä matkalla. Keulajuoksija karkasi hermoillessani ja hänelle tietä raivanneen poliisiauton hyöty hävisi Münchenin keskustaan. Viiden ja puolen tunnin ja viiden tunnin jänisryhmät tulivat ja menivät. Fiilis oli kuin juoksisi Hulluilla Päivillä. Käpy paloi ihan täysin. Liikenteenohjaajatkaan eivät enää usean tunnin työrupeaman jälkeen tuntuneen jaksavan kontrolloida katsojia. Muistan väistäneeni kisan aikana muutamilla kymmenillä senteillä skootterin ja juoksijoiden seassa palloilleen äitiin lapsikatraineen ja lastenvaunuineen. Silti olin vielä kellottamassa heittämällä alle 1:07 kun pahimmat keskustan hulluttelut alkoivat jäädä taakse ja tie leveni jälleen 15 kilometrin jälkeen.

Verenpaine oli keskustan alueella varmasti korkeammalla kuin syke ja välillä mielessä kävi jo keskeyttäminenkin. Metroasemat houkuttelivat tienpintareella. Erikoisia ajatuksia vaikka juoksu kulki. Fokus ei pysynyt yhtään vaikka käskin itseäni säilyä rauhallisena. Askel alkoi hieman painaa. Olen tottunut nuolemaan mutkat mahdollisimman lyhyttä reittiä mutta siihen ei ollut mahdollisuuksia. Muistelin kaiholla neljän vuoden takaista juoksua. Muistin pitkän suoran 16-19 km välillä edelliskerrasta. Silloin sai painaa yksin suoraa tietä toisella puolella vastaan juosseiden kympin menijöiden kannustaessa villisti. Oli unelmafiilis. Nyt oli juoksunautinto kaukana. Olin samaan aikaan juoksemassa kovempaa kuin koskaan ja silti v*tutti enemmän kuin koskaan.

Katsoin paria päivää aikaisemmin Janne Holmenin maaliintulon Münchenin EM-maratonilta. Yritin hakea viimeistä kiriä sen myötä koska halusin kaikesta huolimatta lähteä ennätyksellä yöhön. Tulimme samalle baanalle Olympiapuistoon jota Holmen rankaisi 13 vuotta aiemmin. GPS näytti 20 km väliaikaan alle 1:03. Tiesin että se olisi fuulaa ja matka jatkuisi vielä tovin yli.

Münchenissä on yhtenä lajina myös neljän hengen maratonviesti. Viimeiselle kilometrille joukkueiden kaikki jäsenet saavat liittyä ankkurin mukaan höntsäämään ja ruuhka alkoi olla infernaalinen. Yksi neljän hengen viestiporukka päätti levittää viisimetrisen lakanan suoraan eteeni. Jo kankertelevin askelin mietin ensin juoksevani lakanan läpi, mutta päätin kuitenkin kiertää sen kohteliaisuuttani… Lähestyin maratonporttia. Vuoden 2011 maaliintulo legendaariselle stadionille on edelleen mielessäni yhtenä suosikkimaaliintuloista. 300 m ratajuoksua loppuun helli jalkoja mukavasti ja kirivoitto neljänneksi tulleesta lämmitti mieltä. Nyt teki tiukkaa edes mahtua maratonportista sisään. Vilkaisin kelloa ja tiesin että kaikesta huolimatta olin rikkomassa ennätyksen. Pettymykseksi rata oli revitty irti ja maaliin tultiin asfalttirinkiä pitkin ja loppu tekonurtsilla. Kaarteessa ns. seiskarataa ja loppupujottelut vielä ja vihdoin kärsimys olisi ohi. Parinkymmenen sekunnin ennätysparannus tuntui suorastaan kohtalon ivalta. Olisi ollut edes huono aika, mutta ei. Mitä jos. Jos. Jos. Annoin tiukan litsarin maalitunnelin päässä odottavalle mellakka-aidalle.

Johtoporrasta saapui pahoittelemaan että olivat ruuhkassa missanneet maaliintulon, eivätkä olleet kuuluttaneet minua maaliin ja työnsivät VIP-alueelle odottamaan palkintojenjakoa. Mestari Tobias olikin siellä jo. Eroa oli tullut 39 sekuntia lopulta. Hän valitteli hidasta reittiä (keväällä jannu oli rullaillut 1:05). Itse suorastaan jumaloin Münchenin reittiä. Rakastan sitä, mutta en tule nykyasetuksilla sinne koskaan enää palaamaan.

Kisan ja after-runienkaan jälkeen ei ajatukset hirveästi muuttuneet paremmaksi. Samaan aikaan olin äärettömän tyytyväinen maagiselta tuntuneeseen juoksufiilikseen sekä todella pettynyt kisan kokonaisuuteen ja oman mentaalipuolen pettämiseen. Uutta matoa piti saada koukkuun – ehkä marraskuun lopulla. Nyt ottaisin pienen breikin ja lataisin pateja. Missään vaiheessa en miettinyt että kahden viikon päästä mentäisiin taas…

20151011_152253 20151011_153710

Kesän kuulumisia

Kalevan Kisat taputeltu ja eipä näistä kekkereistä omalta kohdalta jäänyt paljoa tarinoitavaa tuleville sukupolville. Maratonfokus alkukaudelle tiesi sitä että tästä vuodesta tulisi erilainen kuin aiemmat juoksuvuodet. Rotterdamin maraton ja Tukholman maraton olivat ehdottomia tavoitteita alkukauteen. Rotterdamin flopattua toukokuun lopun Tukholman maraton ja siinä välissä SM-maastot onnistuivat erinomaisesti.

Tukholman jälkeen kiirettä on puskenut kaikilla rintamilla ja fokus on valehtelematta ollut hieman hukassa. Helsinki Half Marathon -tetsauksen oltua onnistuneesti ohi, mieli paloi kuitenkin virittämään ratajuoksukuntoa Kalevan Kisat mielessä. Onhan Kalevan Kisat kuitenkin yksi huipentuma josta ei voi jäädä pois ja aina pitää olla tilanne huomioiden pelipaikoilla parhaassa mahdollisessa vireessä. Parit jänistelyt ja piirikunnalliset kesäkuun lopussa ja heinäkuun alussa saivatkin jo juoksun tuntumaan juoksulta. Heinäkuun alkuun osui myös häät ja muuttorumba. Kolmenkympin kriisi puski siis kerralla päälle. Parempihan se on kuitenkin remontoida elämä kerralla uusiksi!

Moni varmaan ihmetteli häämatkan ajankohtaa kun suuntasimme välittömästi Mauritiukselle 11.7. pidettyjen häittemme jälkeen, mutta Frankfurtin marathonin Marathon Manager –sarjasta palkinnoksi haalittu Mauritiuksen maratonmatka oli pakko hyödyntää honeymoonin merkeissä. Parin viikon reissu olikin ajatuksissa käyttää akkujen lataamiseen ja hyvän treenin merkeissä. Alkupäivät sujuivatkin mukavasti ennen paikallisen flunssan vastaiskua, ensin Carita ja sitten meikäläinen. Puolimaratonin ehdin kuitenkin onneksi juosta alta pois. Se meni leppoisasti kovaan vastatuuleen 1:12. Seuraavana päivänä iskikin sitten kuume joka kesti viikon verran. Yleensä kuumeiluni kestää 1-2 päivää, mutta afrikkalainen pöpö oli hieman sitkeämpi ja alkoi talttua vasta viikko sitten sunnuntaina Suomessa lykätyllä antibioottikuurilla joka päättyi lauantaina.

Näillä taustoilla ”hieman löysä” olo Porissa oli ehkä suotavaakin. Perjantain esteiden 5. sija ja 9.22 läpsyttely taisi sitten ottaa ne vähätkin mehut pois elimistöstä koska sunnuntain vitosella ja 1500 m:llä fiilis oli aamulenkkiluokkaa. Pää seilasi jossain muualla, mukana raahattu ruho ei tuntunut tutulta ja jokaisessa startissa kiinnosti enemmän seurata valotaululta kärkipään juoksua kuin oma räpiköinti. Ja hyvää seurattavaa olikin. Erityisesti lämmitti näin läheltä tekemistä seuranneena Jarkon 5000 metrin mestaruus sekä Hannun esteiden pronssi.

Kauden jatkosta vaikea sanoa mitään. Juoksun nautinto on löydettävä ja happi saatava taas liikkumaan. Muuten voi jatkaa lenkkeilyä kotonakin. Fokus kuntoon ja uuteen nousuun.

SM-maastot 2015

Kuten SM-maastomuisteloissani jorisin, Imatra oli suotuisa paikka vuonna 2007. Niin nytkin. Vaikka paikka oli eri kuin edellisissä mestiksissä, olin käynyt Karhumäen kuopassa ennenkin. Pieni déjà vu iski lauantaina tajuntaan 18 vuoden takaa. Osallistuin silloin alueotteluiden neliotteluun 12-vuotiaiden sarjassa. Neliottelu oli meikäläiselle umpisurkea laji kun se sisälsi 600 metriä lukuunottamatta kaikki yleisurheilun lajit joita en hallinnut: korkeus, 60 m aidat ja kuulantyöntö. Pelkästään korkeudessa poikien verryttelykorkeus oli asetettu korkeammalle kuin ennätyskorkeuteni ja jouduin vetämään maksimisuorituksia jo siitä. Taitaa olla edelleen ainoa kerta kun verryttelyssä pystyn parempaan kuin itse kilpailutilanteessa. Ottelun päätöslajin 600 metriä kuitenkin voitin, mutta sillä ei juhlittu kun turpaan tuli pahasti kaikista muista kolmesta lajista.

Tällä kertaa tiesin että pärjätäkseen ei voinut ryhdistäytyä vasta viimeisen 600 metrin aikana. Oli oltava skarppina alusta alkaen. Fiilis on ollut kaksi viikkoa kestäneen Rotterdamin maratonkrapulan jälkeen mainio. Viime viikonlopun maastoihin herkistävä 35 kilometrin kiihtyvä ja sitä edeltävä 3 x 5 km sujuivat mukavasti. Tällä viikolla sitten vain palauttelin kolmevitosesta kolme päivää ja torstaina tein muutaman herkistävän vedon että sai jumit pois jaloista. Sunnuntaiaamuna olikin sitten ruho hyväntuntuinen ja lämmin päivä teki muutenkin terää vanhoille lihaksille.

Reitti vaikutti mielenkiintoiselta. Paljon jyrkkiä ylämäkiä ja äkäisiä alamäkiä. Alusta vaihteli purusta nurmikkoon, pehmeään hiekkaan ja tartaniin. Ei välttämättä ennakkoon mikään unelmieni reitti, mutta pääasia olikin nautiskella jo pelkästä mukanaolosta.

Miesten nelonen on tunnetusti viimeinen laji. Rata oli vielä kuitenkin yllättävän hyvässä kunnossa päivän kymmenen startin jälkeen, mikä kertoo ainoastaan siitä että osallistujia kisoissa on aivan liian vähän. Jokaisen seuran tulisikin raahata SM-maastoihin kaikki kynnelle kykenevät juoksijat. Kunniamaininta tästä helsinkiläisen Runner’s Clubin naisjoukkueelle, joka muutama minuutti ennen deadlinea keräsi joukkueen kasaan, maksoivat viimeiset lisenssit, ajoivat Imatralle ja lähtivät kotimatkalle kolmen Kalevan Malja -pisteen kera. Ainoana aikuisten sarjojen joukkueena Helsingin alueelta. Esimerkiksi Helsingin Kisa-Veikoista kisoissa olivat yli 17-vuotiaissa ainoastaan mukana minä, Minna ja Virtasen Jouni. Kauas on tultu kymmenen vuoden takaisesta jolloin käytännössä jokaiseen sarjaan HKV sai jalkeille joukkueen.

Miesten nelosen startissa vallitsi leppoisa ilmapiiri. Mukana oli paljon tuttuja: Etelän leirien ruskettamia menijöitä, comebackin tekijöitä, vanhoja mestareita, nuoria uhokkaita ja jäähdyttelijöitä. Ilmassa oli samanlaista urheilujuhlan tuntua kuin vanhojen amerikanrautojen kokoontumisajoissa Imatran apsin takapihalla. Ylen kamerat etsivät tekijämiehiä alkuhehkutuksiin. Tällä kertaa ennakkotyö oli tehty selkeästi paremmin kuin kolme vuotta sitten jolloin meikäläinen nostettiin ainoana esittelyyn Kenian vahvistusten Koririn ja Rotichin kanssa.

Ukot laitettiin riviin ja lähtölaukaus pamahti. Olin suunnitellut tiukkaa starttia ettei jää pussiin. Jo alkusuora tuntui hyvältä. Aiemmista vuosista poiketen, alkukiihdytyksessä kukaan ei televisioajan himoissa kiirehtinyt sprintaten kärkeen. Ensimmäinen mäki oli jyrkkä hiekkamäki joka sujui mallikkaasti. Löysin itseni kärkiporukan keskeltä. Porukka kuitenkin nopeasti jakautui kolmikon Ukonmaanaho-Lindahl-Siikaluoma karatessa hieman porukasta eroon. Rullailin turvallisen tuntuisessa taustaporukassa mm. Harjamäen, Granbergin, Piipposen, Sundellin ja Jantusen kanssa. Tuttuja selkiä. 1,5 kilometrin kohdalla tultiin jyrkkään hiekkamäkeen joka tuntui sujuvan kuin lentäen. Tiesin siitä että jotain on pielessä, kun juoksu tuntuu näin vahvalta. Alamäki, ylämäki ja alamäki ja kentälle. Ensimmäinen kierros täynnä ja juoksu rullasi helposti ja rennosti. Kolmikko jatkoi edellä ja keskityin vain pistesijakamppailuun. Ohitin Harjamäen ja Jantusen toisen kierroksen alussa. Sijoitus viidentenä ja mentiin jo toista kierrosta. Tosin kannustushuudoista kuulin että loppumatkalla kantatessa taustalla olisi muutaman sekunnin päässä iso ja nälkäinen äijäporukka janoamassa päänahkaa.

11205514_10153268092973236_3526843380337583891_n

Purumäen päällä oli matkaa maaliin noin kilometri kun kuittasin Piipposen ja nousin neloseksi. Edellä menevässä porukassa Siikaluoma löysi uutta vaihdetta ja meidän taisteluksi jäi ainoastaan sijat neljännestä taaksepäin. Irtaannuin isoksi yllätykseksi muutaman sekunnin päähän muusta porukasta ja viimeisessä väliaikapisteessä eroa oli viidentenä tulevaan Sundelliin reilu kolme sekuntia. Viimeiseen ylämäkeen latasin isosti koska tiesin että sen jälkeen oli enää alamäki ja pieni suora juoksurataa. Eihän sieltä kukaan enää ohi tulisi. Eihän. Vilkaisin taakse ennen alamäkeä ja ero oli turvallinen. Hyvänolon tunne hiipi mieleen ja rennosti rullasin alamäen kunnes tajusin loppusuoran alkaessa että taustalla kiritään verisesti. Onneksi sen verran ehdin reagoida että Runner’s High:n mestaruus tuli muutaman kymmenyksen erolla Hannu Granbergiin ja Panu Jantuseen. Ei näköjään ole vielä tarpeeksi kokemusta kasassa että juoksisi kilpailut maaliviivalle saakka. Maalissa oli hyvin imetty virrat ukosta, mutta olo oli tyytyväinen. Edellisen kerran piikkarit olivat jalassa Ruotsi-ottelussa ja niillekin kyyti oli hapokasta kun kaksi piikkiä oli vääntynyt poikittain kengänpohjien alle.

Eniten mieltä lämmitti sijoituksen lisäksi ylämäkien erinomainen sujuvuus ja alusta asti helposti, hallitusti ja rennosti sujunut juoksu. Kausi jatkuu ja seuraavana taas maraton, Tukholmassa.