Maraton on parasta!

Viime viikolla tuli neljä vuotta täyteen ensimmäisestä maratonista. Maraton on aina erityinen kokemus. Neljä vuotta sitten Vantaalla sain koettua maratonin hyvät ja huonot puolet täydellisestä flowtilasta totaaliromahdukseen joka kuitenkin palkittiin isosti SM-hopealla. Silloin tein päätöksen että palaan SM-maratonille niin kauan kunnes mestaruus tulee. Ja niinhän se tuli sitten kolme viikkoa sitten Lahdesta. Vantaan ja Lahden väliin on mahtunut monenlaista maratonia jotka ovat olleet erittäin opettavaisia kokemuksia loputtomalla matkallani kohti katu-uskottavaa maratoonaria. Vielä on matkaa mutta suunta on oikea.

302575_10151070182637021_269461576_n

Neljä vuotta ensimmäisestä marasta. Kaunista.

Syksyn päätavoite on Valencian maraton. Valenciassa ajatus oli hilata ennätystä lähemmäs 2:20 kuin 2:30. Lahden piti toimia Valencia-projektin korkkauksena. Uskoin jaksavani vajavaisella treenillä pöhistä 30 kilometriin saakka. SM-maratonia edeltävä tekeminen nojasi vahvasti edellisviikkojen kilpailuihin. Ratajuoksukausi oli loppunut vain kolme viikkoa aiemmin ja työkiireiden myötä määrät olivat myös kesän aikana jääneet hyvin kevyiksi ja timanttisten Kalevan Kisojen (SM-hopeaa 3000 m esteistä ja 5000 metriltä) jälkeen keskittyminen oli entistä enemmän estevauhdin virittämisessä Ruotsi-otteluun saakka. Viime hetkillä saatu mahdollisuus juosta ratakymppi maaottelussa muutti kuitenkin suunnitelmaa ja esteet jäivät väliin – hyvä näin, ainakin kausi jatkui kolhuitta. Ratinassa ei kymppiä oikein vielä jaksanut juosta, mutta se loi varmasti hyvän ärsykkeen syksyn tekemisille. Viikko maaottelusta oli Tukholman puolimaraton ja viikko puolikkaasta juoksin Espoon Rantamaratonilla 3:30 jäniksenä yhdistettynä seuraavan aamun 3 x 5 km “maratonvauhtiseen treeniin”. Siinä isommin maratonvalmistautumisen ydinkohdat tällä kertaa. Viikot suorituksien välissä käytännössä lepäilin ja höntsäsin. Kunnon tiesin olevan kova, mutta maratonkunto on tunnetusti vielä oma lukunsa. Siksi luottamus siihen ei ollut vahvimmillaan. Olen luvannut ryhdistäytyä jälleen tarinoiden suhteen ja lupaan käydä koko vuoden treenaamistani tarkemmin läpi seuraavissa jorinoissa. Sen verran erikoista se on ollut että ansaitsee myös omiin muisteloihin pysyvän muistijäljen.

SM-maratonin lähtötilanne oli mielenkiintoinen. Lahdessa kisat ja erityisesti Jussi Utriaisen mukaantulo oli hieno asia. Edelleen kovassa kunnossa oleva kolminkertainen arvokisamaratoonari ja Suomen kaikkien aikojen kovin puolimaratoonari oli papereissani yhdessä Thijs Feuthin kanssa ykkössuosikki. Lisäksi Henri Ansio ja Jukka Kero omaisivat sen verran kokemusta ja kykyjä että podium ei olisi yllätys. Itseni laskin myös tähän joukkoon joka tappelisi mitaleista viimeiseen konttaukseen saakka. Top-5 veikkaus menikin putkeen. Onneksi järjestys ei vastannut ihan tippauksiani.

Tein perinteisen parin kilsan verryttelyn, rennot valmistelut ja haistelin Suomen Chicagon raikasta syyssäätä. Lämpötila oli hyvin miellyttävä noin kymmenen astetta ja pieni tuulenpuhuri. Jalat tuntuivat normaaleilta. Edessä olisi neljä 10,55 km kierrosta hieman vaihtelevassa maastossa. Tiesin sopivan vauhdin asettuvan 3.25-3.30 km-vauhtiin. Tiesin 3.25 tuntuvan helpolta, ja 3.30 hitaampaa olisi turha alussa juosta koska omassa maratonkeskittymättömyydessäni matka tappaa joka tapauksessa eikä vauhti joten olisi turha juosta liian hiljaa. Alamäissä vauhti sai mielellään olla kovempi kunhan effortti ei mielellään hirveästi ylittäisi 3.25 rytmiä. Päätinkin panostaa reitillä alamäkiin.

Alku lähti leppoisasti liikkeelle ja odotettu viisikko (mukana Feuth-Utriainen-Kero-Ansio) erkani muista. Pari puolimaratoonaria roikkui mukana. Olin suunnitellut huolella kisan aikaisen juoton ja eväät. Picnickori oli täynnä ja tarkoitus oli ettei ainakaan energian puutteesta homma jäisi kiinni.

Feuth irtosi hieman hivuttaen muusta porukasta aavistuksen jo ennen vitosen väliaikapistettä. Itselle vauhti oli sopivaa, eikä ollut mitään intoa lähteä kiristämään vauhtia. Muilla näytti olevan sama taktiikka. Thijs venyttikin eroa kilometri kilometriltä ja ensimmäisen kierroksen jälkeen eroa meidän porukkaan oli noin 30 sekuntia. Itsellä ensimmäinen rinki tuntui hieman kankealta.

kahti3

Kuvat: Uusi Lahti -juoksu/Heli Honkasalo

Jalat olivat raskaat mutta vähitellen kone alkoi aueta. Juomat ja eväät upposivat hyvin alas ja varikkotiimini teki jälleen kerran laadukasta työtä huollossa. Toisen kierroksen alussa ero Feuthiin säilyi samana noin puolessa minuutissa mutta jälleen kierroksen toisella raskaammalla puoliskolla ero alkoi jälleen kasvaa. Puoleen matkaan saavuimme erittäin hyvässä väliajassa 1:13:20 eli ennätysvauhdissani. Feuthiin ero oli kasvanut kuitenkin jo melkein minuuttiin. Olo tuntui hyvältä, jaloissa ei tuntunut ollenkaan joten ajattelin tehdä rohkean vedon ja lähteä rykimään Thijsin etumatkaa kiinni. Edellisellä maratonilla Tukholmassa reilu vuosi aiemmin, lähdin loppukiriin samassa kohdassa ja silloin se kantoi loppuun saakka hyvällä negative splitillä. Porukkamme pysyi muutenkin samana: Ansio, Utriainen ja Kero edelleen yhtenä rypäksenä. Ajattelin että olisi muutenkin aika harventaa ryhmää ettei mitaleja joudu ratkaisemaan viimeisillä kilometreillä.

Heti Stadionilta poistuttuamme iskin alamäkeen tiukalla höyryllä. Tiesin Jussin pystyvän erinomaisena alamäkijuoksijana seuraamaan helposti. Kero ja Ansio jäivät hieman, mutta koska kyseessä on maraton ei ollut mitään syytä vielä korkata mitaliskumppia. Yhtäkkiä oli jahti päällä ja vauhti alkoi kiihtyä. Tsekkasin eroa Thijsiin muutamien liikennetolppien kohdalta ja parin kilometrin aikana ero kutistui puolella minuutilla. 26,5 kilometrin väliaikamatolla ero oli enää 22 sekuntia. Järvenrannalla tuuli alkoi yltyä ja puhalsi välillä erittäinkin äkäisesti. Olisi ollut helppo heittää höntsävaihe päälle ja lakata juoksemasta, mutta ei voinut – Feuth oli ajettava kiinni suhteellisen pian jonka jälkeen kilpailu aloitettaisiin alusta ainakin periaatteessa.

14445188_1237039763012965_291918957461511924_o

Noin 29 kilometrin paalulla hivutimme keulan kiinni. Thijs vaikutti hieman yllättyneeltä ja päätti iskeä höyryä lisää heti kun liityimme kantaan. Pientä psykologista peliä. Itse otin rauhallisesti ja annoin hieman siimaa. Reitin käännyttyä myötätuuleksi, ero oli jälleen ajettu kiinni mutta Jussilla alkoi olla vaikeaa. 30 km kohdalla reitiltä näki myös taustalla tulijat ja huomasin Keron ja Ansion olevan sen verran kaukana että ensimmäistä kertaa koko 1h 45 minuutin etenemisen aikana ajatukset alkoivat harhailla jo mestaruustaistoon. Jokaisen kierroksen viimeinen kilometri oli tiukkaa hivuttavaa nousua Lahden stadionille. Thijs veti edelleen mäen alussa, mutta alkoi hieman peippailla vastatuuliosuudella ja pienen höntsäilyn jälkeen otin ensimmäistä kertaa juoksun aikana johtoaseman. Juostiin kolmas kierros täyteen väliajassa 1:48:50 eli kolmas kierros meni minuutti 13 sekuntia kovempaa kuin edellinen rundi.

Nousun aikana tein päätöksen pistää ratajuoksun jälkeiseen alamäkeen jälleen kaiken peliin. Riskipeliä, mutta viimeisille kilometreille en halunnut tätä leikkiä jättää. 31,55 kilometrin juottoon olin virkisteeksi varannut myös tömpsyt cokista mutta tuolla asemalla juominen jäi hyvin vähäiseksi ja hätäiseksi koska halusin saada kaikki eväät naamariin ennen alamäen alkua. Vedin mustaherukkageelit rinnuksille, cokikset nenään ja meno jatkui. Geelit toivat myös selkeästi maratoonarin katu-uskottavuutta ja illuusiota leikkiin kuuluvista verisistä nänneistä.

Alamäki alkoi ja pistin kaiken alamäkijuoksutaitoni peliin. Eroa alkoi tulla. 33 km nurkilla joku huusi eroa kertyneen jo melkein puoli minuuttia. Jatkoin takomista. Maisema Lahden idyllisten lähiöiden porteilla vaihtui nopeammin kuin ennen. En keskittynyt mihinkään muuhun kuin siihen että rytmi säilyisi hyvänä. En vilkuillut taakseni, keskityin ottamaan mutkat varman päälle ja hallitusti. Välillä hetkellisesti ajatus karkasi mahdolliseen mestaruuteen ja sen pitkään metsästykseen. Mutta yhtä nopeasti toinen aivolohkoni muistutti maratonin paskamaisuudesta ja siitä kuinka hienoinkin juoksu voi pysähtyä kuin seinään. 35 kilometrin juoma-asema lähestyi. Siellä valmentaja-äitini oli valmiina antamaan viimeiset pullot kohti loppukilometrejä. Tiesin että hänenkin sisällään varmasti myrskysi tuolla hetkellä mutta useiden kymmenien maratonien kokemuksella ei vielä näkynyt ulospäin pienintäkään riehaantumista.

img-20160926-wa0004

36 km taivallettu.

Juoma-aseman jälkeisessä ylämäessä alkoi ensimmäistä kertaa tuntua hieman juostu parituntinen. Mäen varteen oli eksynyt myös toinen juottomestarini Myllyniemen Jussi joka oli hetkellisesti hylännyt juoma-aseman päivystyksen. Jussi ei sen sijaan pystynyt pidättelemään intoaan ja hieman piti rauhoittaa häntä ohijuostessani ettei liika ilakointi vain tarttuisi. Alamäki ja sen jälkeen väliaikapiste, josta olisi 5,5 kilometriä maaliin. Mitään tietoa erosta taaksepäin ei ollut. Vilkaisin kelloa väliaikamatolla, mutta se näytti kierroksen alusta vitosen ajaksi jotain hieman yli 16 minuuttia ja jätin sen omaan arvoonsa epäillen päässälaskuvirhettä koska en uskonut vauhdin nousseen sen verran kovaksi (myöhemmin selvittelin tuon vitosen 32 kilometristä 37 kilometriin edenneen 16:12 eli melkein minuutin kovempaa kuin ensimmäisillä kierroksilla).

runnershigh

Vanha rekordi (2:27:02) Frankfurtista menossa nurin. Ei heittäytyminen auttanut parempaan loppuaikaan.

37,5 kilometrin kohdalla liikenteenohjaajat huusivat että takana ei näy ketään. Näkyvyyttä tuolla nurkin oli aika pitkä suora joten tiesin että nyt alkaisi olla pullat ehkä kohtalaisen hyvin mikrossa. Samalla hetkellä kuitenkin ensimmäiset pienet kramppailut alkoivat tuntua pohkeissa ja sitten takareisissä. Olihan homma turhan hyvin mennytkin jo tähän saakka. Päätin rauhoittaa tahtia koska uskoin siihen olevani varaa. Ajalla ei näissä kekkereissä ole mitään väliä mutta juosten on loppu silti tultava. mihinkään kokovartalokramppikipsiin ja kävelemiseen ei olisi varaa – muuten Thijs hönkisi kohta jo niskaan.

Otin kaikki kanttikivien ylitykset ja mutkat erittäin huolellisesti, nappasin taskusta vielä extrageelin ennen viimeistä juoma-asemaa. Kolme kilometriä enää. Jussi ei meinannut pysyä housuissa enää sitäkään vähää. 40 kilometriä jäi taakse. Salosen Pertti köhisi katsomon puolelta eroa olevan yli kolme minuuttia seuraaviin. Sillä hetkellä tajusin että nyt jo melkein kävellenkin mestaruus tulisi. Mutta vasta kun reitti kääntyi ympäri ja takaatulijoita ei näkynyt missään se iski vihdoin tajuntaan. Olin pantannut tunteita edellisen kympin ajan mutta nyt ei enää pystynyt. Tippa tuli silmäkulmaan. Metsästys oli vihdoin päättymässä. Yksi kolmekymmenvuotisen juoksun harrastamisen tavoitteista oli tulossa toteen eli aikuisten Suomen mestaruus. Vuosien varrella olin jo unohtanut voittamisen tunteen ja ollut tyytyväinen hopeisiin ja pronssisiin lätkiin, mutta nyt se oli vihdoin tulossa. Kelloa en ollut vilkuillut enää aikoihin.

Neljännen kerran mäki ylös kohti hyppyrimäkiä ja sitten leikkaus kentälle “maratonportista”. Kaikki keskittyminen ja lataus purkaantui tuohon hetkeen. Nostin kädet ylös ja karjuin ehkä enemmän kuin koskaan. Loppuun piti vielä rullata maltilla puuramppi ja sitten maaliin. Hieno hetki! Ja aika. 2:24:18. Ei meinannut heti uskoa että loppu oli tullut höyryttyä sen verran kovaa. Puolikkaat 1:13:20 ja 1:10:58.

lahti2

42 kilometriä täynnä.

Maalissa olo oli erittäin freesi ja kolotus ei ollut millään mittarilla aikaisempien marojen tasoa. 1,5 vuoden tauon jälkeen maraton on parasta jälleen! Tällä kertaa se oli entistäkin parempaa – tosin liian helppoa. Kaikki se raakuus ja tuska puuttui. Ei anna maralle oikeaa arvoa  kun on täysissä voimissa ilman konttaamisia ja kanttaamisia.

Nautin isosti mestaruudesta, mutta myös hienosta ja jännittävästä kilpailusta ja varmasti reitin varrella oleskeleville penkkiurheilijoille tarjosimme hyvää viihdettä. Thijs saapui maaliin hopealle 2:45 ja Jukka Kero nousi pronssille hieman yli neljä minuuttia perässä.

Juoksu oli jälleen hienon tiimityöskentelyn tulos. Huolto kun toimii niin on helppo juosta. Ensimmäisen maran varikkotiimistä Carita oli kotona kipeänä mutta hengessä mukana, mutta faijani korvasi hänet erinomaisesti. Jussi ja Anneli kokeneita timanttisia ammattilaisia tällä osastolla.:) Iso kiitos!

Palautuminen lähti käyntiin ADT:n piikkiin kuten ensimmäisen aikuisten SM-viestimestaruuden yhteydessä Lahdessa 10 vuotta sitten. Tällä kertaa viihdyin testissä vain kolmen litran ja 1,5 tunnin verran. Edelliskerralla meni puolet enemmän nestettä ja puolet kauemmin.

“Olet paksunahkainen kaveri, susta saisi hyviä kintaita.” sanoi ADT:n herra ujuttaessaan piikkiä nahkaani. Vielä ei tosin ole aika siirtyä kinnastehtaalle. Meno jatkuu!

Valencia seuraavana 20.11. #RHVAMOSVALENCIA

dsc_1071

Nuottiviivasto juottoon.

XXIX Media Marathon Popular Villa de Aspe

Bigastron edellisen sunnuntain kympin jälkeen meno jatkui leppoisasti Torreviejassa treenaillen kohti sunnuntain Aspen puolimaratonia. Suunnitelmissa oli vedellä Aspen juoksu mukavalla “maratonvauhtisella” tahdilla noin 1.10-1.11 loppuaikoihin, joten treenaten mentiin viikko läpi ilman sen ihmeempiä keskittymisiä.

IMG_0013

Juoksuun tankkaus oli ensiluokkaista kun saimme perjantaina bigastrolaisten tuttujemme luo kutsun syömään paikallista herkkua: kanipaellaa. Ennen kanin syömistä eksyimme kuitenkin ohikulkumatkalla paikallisen palmunlannoitusfirman pikkujouluihin, jossa firman ukot grillasivat omaan makuuni sopivaa aamupalaa isolla kädellä. Pöydät notkuivat makkaroita, verimakkaroita, lampaankyljystä, simpukoita, kinkkua ja ehtaa läskiä. Oli mukana vihanneksiakin, esimerkiksi perunalastuja ja herneenpalkoja. Saimme ison oppitunnin paikalliseen ruokamaailmaan. Hieman tuhdin alkupalan jälkeen jatkoimme sitten paikallisen seurapomon Franciksen kotiin syömään paellaa. Paellakin oli jumalaista ja olo oli hyvin turpea melkein kymmenen tunnin mättämisen jälkeen.IMG_0053IMG_0035

Kevyen höntsäpäivän jälkeen lähdimme sunnuntaiaamuna suunnistamaan kohti Aspea. Aspe sijaitsee Torreviejasta noin 50 km päässä. Täytimme auton ennätyksennälkäisellä Team Runner’s High:lla. Jengistämme Sanna ja Henri lähtivät 11 km starttiin ja juuri maratonennätyksen 3.48 Castellonissa rullannut Tero puolimaratonille. Aspe sijaitsee muutaman sadan metrin korkeudessa ja ilma oli aamulla kohtalaisen viileä. + 5 astetta tuntui jäätävältä ja suurin osa paikallisista olikin varustautunut villapipoin ja hengityksenlämmitimin.

IMG_0074

Epämääräisistä reittikartoista oli vaikea saada kuvaa reitistä, mutta kun ympäristöä katseli niin luvassa oli todennäköisesti pitkiä alamäkiä ja ylämäkiä. Reitti olisi kaksi melkein samanlaista kierrosta. Ajattelin lähteä rullailemaan rentoja tonneja alkuun n. 3.20/km effortilla eli joku alamäkivoittoinen tonni saattaisi mennä kovempaa ja ylämäkinen pätkä hitaampaa. Fiiliksen mukaan. Ehkä hieman loppuun kiihdytellen. Tarkoitus oli nauttia hyvästä tunnelmasta.

Koska kilpailussa oli rahapalkinnot, tiesin että paikalle eksyisi myös muutama kovempi marokkolainen ravuri mielessään pienet europinkat, mutta päätin siitä huolimatta juosta täysin oman juoksun muista välittämättä.

P1860536

Lähtö oli loivaan alamäkeen, jonka jälkeen alkoi pitkähkö ylämäki ja taas alamäkeä. Näin jatkui koko ajan. Sain juosta keulilla omaa leppoista vauhtia. Tiesin marokkolaisten verikoirien vaanivan peesissä rullailen. Ryhmän koko oli noin viisi puolikkaan juoksijaa ja yksi 11 km menijä. Vauhti pyöri keskimäärin noin 3.20/km-vauhdissa. Varoin intoilemasta liikaa alamäissä ettei ärsyttäisi heitä vauhdin lisäämiseen. Olin tyytyväinen höntsävauhtiin. Toinen marokkolaisista juoksi vieressäni jatkuvasti kyynärpäällä tuuppien ja tuijotellen pärstääni. Johtui varmaan hikipannasta. En ollut ennen käyttänytkään. Vauhti oli hyvin sopuisaa aina reiluun kymmeneen kilometriin saakka. Virallinen väliaika oli 33.45.

Sitten 11 km kärkiukko lähti intoilemaan loppukiriään, jonka seurauksena lumipalloefektinä Marokon miehet innostuivat, vaihtoivat pari arabiankielistä sanaa ja lisäsivät vauhtia. Hetkessä kaikki muut tipahtivat kyydistä ja olimme kolmistaan. Ajattelin että testailen hetken vauhtia ja jos se pahasti kiihtyy niin hyppään kyydistä pois ja keskityn rentoon loppuun.P1860784

Reilu kilometri myöhemmin Mohammed Boucetta (numero 15) lähti kiihdyttämään pitkään ylämäkeen tahtia ja vahvasti edennyt tuuppija Amine Chaoui (numero 167) iski peesiin. Päätin antaa heidän mennä. Ero kasvoi hetkessä mäen päälle tultaessa noin 50 metriin. Alamäki alkoi ja ajattelin testata poikia vielä hieman. Rullailin heidät vähitellen kiinni. Päätin pistää hieman extrateatteria mukaan ja kantaan iskiessä puuskutin kuin olutmarinoitu brittijoulusika Benidormin rantaterassilla lisätäkseni illuusiota siitä että vetäisin viimeisiäni.

Jonkin aikaa taas rullailtiin porukassa kunnes oli Chaouin vuoro lähteä hivuttamaan vauhtia. Nyt sanoin itseni irti ettei menisi liian kovaksi loppu. Parivaljakko karkasi jälleen. Jäin hetkessä noin 10-15 sekuntia. Ajattelin vihdoin keskittyä loppumatkan tasavauhtiseen rullailuun. 14 kilometrin kohdalla huomasin ihmetyksekseni Chaouin alkavan jäädä Boucetasta. Ei mennyt pitkääkään pätkää kun ohitin jannun. Äijä tervehti meikäläistä taas muutamalla mulkaisulla ja parilla kyynärpääiskulla. Ajattelin tehdä pienen spurttauksen että ei pääsisi peesiin. 15 km meni hieman yli 50 minuutin eli vauhti oli kiihtynyt. Samalla hetkellä aloin mietiskellä että mitäs jos sittenkin lähtisin vielä kerran marokkolaisjahtiin. Boucetta takoi noin 80 metriä edellä. Eihän nyt pieni loppukiri ketään tappaisi?

Hieman 16 kilometrin jälkeen alkoi hivuttava ylämäki joka yllätyksekseni jatkui eri reittiä kuin ensimmäisellä kierroksella. Yhteensä 2,5 kilometrin ylämäki. Boucettaan eroa oli kymmenisen sekuntia. Yritin pitää eron mahdollisimman samana. En halunnut ottaa kiinni, mutta en mielellään hirveästi jäisikään. Mohamedin pää pyöri vähän väliä. Varmasti oli henkisesti raastavaa kun en meinannut millää jäädä. Vauhti kiihtyi vaikka kaltevuus mäessä kasvoi. Oli todellinen rilli päällä. Jos pysyisin mäen päälle, tiesin sitä seuraavan kilometrin pätkän olevan tasaista ja hyvää alamäkeä. Ehkä vielä sittenkin pääsisin voittotaistoon mukaan.

Tultiin appelsiinifarmien läpi mäen päälle ja juoksu kääntyi vähitellen alamäkeen ja maalia kohti. Farmien isännät kannustivat ja pihoilla verikoirat räksyttivät aitojen takana. Itse keskityin vaan marokkolaisen verikoiran takaraivoon. 19 km kohta. Kellotin eroksi noin yhdeksän sekuntia. Alamäki jyrkkeni, vauhti kiihtyi. Nautin tilanteesta. Tämänkaltaista taistelua en ollutkaan kokenut pitkiin aikoihin. Alkoi tulla kierroksella ohitettavia selkä edellä vastaan. Päätin yrittää totisemmin kantaan 20 km tolpalla. Ero pysyi samana. Ehkä hieman pieneni ensin, mutta sitten kasvoi taas. Päähän alkoi hiipiä ajatuksia että onhan se toinen sijakin ihan jees ja nyt on aika himmata. Alkoi viimeinen n. 800 metrin ylämäki ennen maalia. Meinasin murtua henkisesti kun en muistanutkaan että vielä olisi yksi u-käännös n. 200 m ennen maalia. Jalat olivat yhtä pönkkää ja ero edelleen n. viisi sekuntia kun käännyimme loppusuoralle. Jostain sain kuitenkin väännön ja 7 km samoissa sekunneissa pysynyt ero oli vihdoin kurottu kiinni. Tunsin sadistista nautintoa kun 50 m ennen maalia väänsin itseni Boucetan rinnalle ja ohi. Hieman piti tuuletellakin.

Loppuaika 1.09.01. Ei ollutkaan hetkeen tuntunut näin hyvältä. Hieman rennonkovan tasavauhtisen idea levisi lopussa, mutta mitäpä sitä ei parin marokkolaisen päänahan eteen tekisi. Toinen puolisko noin kaksi minuuttia ensimmäistä kovempi, joten kokonaisuudessaan kymppiveto.

Palkinnoksi 200 €, jonka myötä vuoden palkintorahat nousevat 250 euroon. Kyllähän niillä pari viikkoa taas elää.

Muutenkin onnistunut keikka Sannan (51.58) ja Henrin (47.44) parannellessa kympin ennätyksiä ja Teron leikatessa kahdeksan minuuttia puolimaratonin rekordia 1.41:een. Ei huonosti vanhalta moukarimieheltä.

Hyvät joulut!

10882258_1511788522414115_1837932477822108809_n

P1860670

Tero rullaa puolikkaan rekordiin.

DSC_0404

 

Arktista urheilua ja uuden vuoden lupauksia

Lumi ja kylmyys ovat ehdottomasti meikäläisen pahimmat viholliset. Ensimmäinen kokonainen talvi Suomessa kuuteen vuoteen varmasti tulee raastamaan ja kalvamaan jo ennestään kankeita lihaksiani. Aamulla elohopea pyörähti jo yli -20 asteen ja sama meno huhujen mukaan jatkuisi loppuviikonkin. Olenkin jo parin viikon ajan Suomen arktista menoa katseltuani alkanut jo hieman haikailla ulkomaille ensi talveksi, mutta henkistä kovuuttahan se vain tuo täällä kitkuttaa.

Viime viikolla kävin hankkimassa Icebugin Anima Buggripit, joilla ajattelin lähteä viimeiseen taistoon näitä pirullisia säitä vastaan. Edellisistä nastakengistä onkin jo aikaa. Inttivuonna 2006 lusin kakkuani jo räihnistyneet Puman itse nastoituttamani kengät jalassa. Nuo Pumat matkustivat samana keväänä vahingossa mukana Malagan treenileirille, minne ne muutaman hyväpitoisen lenkin jälkeen jäivät myös kierrätykseen paikallisille kulmakunnan donsimoneille. Tuossa kuudessa vuodessa on selvästi nastakenkäbusiness pyörähtänyt käyntiin ja kaikenlaista bootsia näyttää markkinoille tulleen. Icebugeista sen verran tuoteanalyysia, että pito on aivan loistava, mutta itse kengässä olisi paljon hiottavaa. Olenkin joutunut puukoin ja saksin preparoimaan kanoottia omaan jalkaan sopivaksi, mutta kaikin puolin hyvä vaihtoehto talvikeleille.

Pari viikkoa on jo kulunut Kanarialta tulosta ja varsin mukavasti on sujunut treenienkin suhteen. Juosta on pystynyt ja kovempaakin on uskaltanut painaa menemään jo muutaman kerran. Uimassakin olen käynyt pari kertaa elvistelemässä Michael Phelpsin uimalakki päässä ja vesijuoksua on tullut tehtyä yhteensä kymmenen minuuttia. Joten korvaava treeni on ollut huipussaan. Napakampia 400 metrin ja 200 metrin vetoja kävin myös juoksentelemassa tiistaina Liikuntamyllyssä ensimmäisen kerran sitten viime vuoden heinäkuun. Oli taas radalle eksynyt koko Itä-Helsingin palloilujoukkueet. Ja tunnetustihan kun joukkueesta on kysymys niin sitä pitää ryhdikkäästi löntystää vierekkäin kaikilla radoilla 1-6. Siinä sitten tulikin pujoteltua pallistien seassa, kyynärpäät lauloivat ja adrenaliini virtasi, joten erinomainen treeni hallikisoja varten kaikin puolin. Kisaamaan en silti uskalla suunnata kuin vasta SM:eihin, tosin mieli kyllä teki kovasti radalle kun näki Espoon Borzan rullaavan rataa varsin jouhevasti sunnuntaina ja huhut kertoivat Haponkin survaisseen alle 8.30 Jyväskylän hornankattilassa. Kelit kylmenevät niin vanhat rotaratsut lämpenevät.

Uuden vuoden lupauksena tein päätöksen, että pistän kaikki mahdolliset ennätykseni 1500 metristä ylöspäin uusiksi tänä vuonna. Saa nähdä kuinka pitkälle lupauksen kanssa päästään. Osahan ennätyksistä on päässyt vanhenemaan jo verrattain paljon, joten olisihan se aikakin jo laittaa ne kierrätykseen. Lupaushan on helpompi sanoa kuin tehdä kun vuoden 2004 jälkeen ei hirveän montaa ennätysjuoksua ole per kausi päässyt syntymään.

Listasinkin ennätykseni 400 metristä ylöspäin aikajärjestyksessä vanhimmasta alkaen, jotta näen mistä karsiminen pitää aloittaa. Haastavimmat ennätykset löytyvät tällä hetkellä varmasti sprinttimatkoilta 400 metriltä ja 800 metriltä, mutta nuo ennätykset jo armahdin itseltäni jo ennen lupausta. Mukana listassa myös halliennätykset, jotka kaipailisivat restaurointia varsinkin 1500 metrin ja 3000 metrin matkoilta:
 

Laji Tulos Paikka Päivämäärä
400m (halli) 52,18 Helsinki  31.1.2004
3000m (halli) 8:33.76 Jyväskylä  27.2.2005
10000m 32:33.04      Helsinki/E  31.8.2005
1500m (halli) 3:56.65 Tampere  25.2.2006
2000m 5:41.00 Tuusula/H  23.8.2006
800m 1:51.39  Lappeenranta  3.8.2007
3000m 8:29.12 Keuruu  20.6.2008
Maili (halli) 4:11.76 Fayetteville, Ark. USA  13.2.2009
400 m 50,99 Helsinki/P  22.7.2009
5000 m 14:38.30 Espoo/Le  2.8.2009
800m (halli) 1:53.69 Fayetteville, Ark. USA  12.2.2010
1500m 3:46.49 Kajaani  8.8.2010
Maili 4:11.38 Joensuu  21.8.2010
3000m esteet 9:04.93 Lappeenranta 13.8.2011
10km (road)  32:14:00 Helsinki  3.9.2011
Puolimaraton 1:07:46 München GER  9.10.2011

Leirin loppuyhteenveto

Kolmen viikon leireilyt ovat nyt leireilty ja Gran Canarian hiekkadyynit vaihtuivat lumihankeen. Treenillisesti erinomaisen syksyn jälkeen leirille oli muutama tavoite: saada kolme viikkoa lisää ehjää treeniä pitävissä ja lämpimissä olosuhteissa sekä nähdä Frederikin keikka Iskelmä Baarissa. Kumpikaan tavoitteista ei toteutunut, kun Frederikkikin ehti livistää joulun ajaksi muihin maisemiin. Tosin lämpimäänhän on aina mukava päästä, mutta vain turistiksi ei meikäläistä Maspalomasin seudulle saisi missään muodossa lähtemään.

Ensimmäinen viikko oli varmasti laadullisesti ehkä yksi parhaista koskaan vetämistäni viikoista. 196 kilometriä parilla kovalla treenillä höystettynä ja jalat kokonaisuudessaan kuin uudet ja täynnä virtaa vielä sunnuntain pitkänkin lenkin jälkeen. Ainoata päänvaivaa alkoi tuoda loppuviikosta hieman jumittunut pohkeen/akilleksen seutu. Akilleksen kipuilut ovat meikäläiselle ollut toistaiseksi harvinaista “herkkua” joten sen puoleen olin jo alusta asti hieman huolissaan. Juoksija kyllä oppii tunnistamaan ja käsittelemään vanhat haavansa, mutta uuden alueen kipuilut lisäävät aina selvää huolestuneisuutta. Itse olen tullut johtopäätökseen, että akilleskipu on varmasti tarttuvaa sorttia, koska joulun aikana ja leirin ensimmäisellä viikolla tuli vietettyä sen verran aikaa kolmen akilleslenkkaajan Caritan, siskoni Minnan ja Saavalaisen Petrin kanssa. Lisäksi tuli aikaa vietettyä jonkin verran ikuisen jalkapuolen Tuomo Salosen, polvivaivaisen Tero Forsbergin ja muuten vain klesan Tapani Virtasen kanssa. Joten tartuntavaara on ollut loppuvuonna erittäin korkea ja niinhän se sitten tarttuikin.

6x1000m/3' Viimeinen veto. Pientä raastoilmettä jo havaittavissa.

Vammat ja ongelmat leireillä ovat aina pirun hieno juttu. Varsinkin leireillä, missä on paljon muita juoksijoita on erittäin nautinnollista katsoa muiden juoksijoiden lähtöä ja tuloa treeneistä kun itse ei pysty tekemään muuta kuin pyöritellä peukaloitaan ja pohtimaan koko juoksemisen järkevyyttä. Sitä kun juoksija kestää useamman viikon putkeen on leirin jälkeen varmasti vahvempi kuin kukaan niistä muista juoksijoista ketkä ovat treenamassa käyneet. Itse olen onneksi oppinut hieman maltillisemmaksi vuosien aikana, tosin leireillä maltillisuus on aina asteen verran vaikeampaa. Kerran muistan Italiassa lähteneeni ennätysviikkokilometrit mielessä sunnuntain pitkälle lenkille vaikka polvi oli niin kipeä ettei kävelemisestäkään tullut mitään. Kilometrin väänsin, mutta sitten oli pakko kääntyä takaisin ja kävellä hotellille nuolemaan haavoja. Tällä kertaa löin pelin poikki tuon ensimmäisen viikon jälkeen ja otin kolme päivää lepoa juoksusta. Tuon kolmen päivän jälkeen päätin, että loppuleirin ajan keskityn vain koviin treeneihin kolmen päivän välein ja välipäivinä teen tuntuman mukaan kevyttä hölkkää ja korvaavia harjoitteita (auringonottoa ja varpaiden uima-altaassa lilluttelua).

Roque Nublolla (korkeus 1800m)

Loppuaika mentiinkin tuon suunnitelman mukaan ja kovat treenit sujuivatkin loistokkaasti. Jalka tuntui koko ajan, mutta ei pahentunut mihinkään suuntaan. Viime lauantaina iski sitten flunssankin vielä mukaan matkaan, joten kiitettävää arvosanaa ei leirin onnistumiselle voi missään nimessä antaa. Kovien treenien sujuminen nostaa arvosanan kuitenkin leppoisaan seiskaan.

Auringonnousu Maspalomasissa

Tällä hetkellä ei ole mikään hätä päästä lenkille kun vilkaisee ulos kinoksiin. On aika pistää paikat kuntoon ja sen jälkeen miettiä kevään ja kesän tavoitteita eteenpäin. Hallikilpailuista en ole koskaan hirveämmin innostunut, mutta eiköhän niitäkin mahdollisuuksien mukaan käydä jossain vaiheessa juoksemassa. Päätavoite varmasti onkin olla täydessä terässä parissa Irlannin kilpailussa helmikuun alussa (5km maantie ja 6km maasto), josta ehtisi sitten vielä loistavasti SM-halleihin Tamperelle seuraavaksi viikonlopuksi.

On ollut myös aikaa mietiskellä kevään leirikuvioita. Tällä hetkellä en olisi lähdössä mihinkään vaan tyytyisin tähänkin asti loistavasti toimineeseen Hakuninmaan leirikeskuksen palveluihin, mutta pieni optio huhtikuiselle reissulle Jenkkeihin kilpailemaan on jätettävä jos huippukunto yllättääkin. Maagisia Stanfordin ja Mt. Sacin iltoja kun ei missään muualla päin maailmaa pääse kokemaan…

2011: My Year in Pictures

2011 is over now and 2012 has started.

Sometimes pictures tell the story better than any words, So I decided to show some of my pictures from 2011. Especially, pictures tell the story better about the things what happened in Joplin in May 22nd. The deadliest single tornado (160 dead) destoyed the big part of the town, the town I had lived for four and half years. Me and my girlfriend had gratuated from MSSU the day before, and the next day I was about to leave to California for NCAA DII National Championships, most likely, in the best running shape of my life. The race was the reason I came back to MSSU for one more semester, and until that Sunday, four days before the 1500m prelims, I had done everything as well as possible after the terrible training camp in Kenya in February.

But the Mother Nature didn’t think that way. Luckily, we were fine and all our friends were fine. Our apartment (half a mile away from the tornado’s path) was fine too.

Happy New Year 2012 and I wouldn’t mind if 2012 was little more boring…

Aki

January

Glue sniffing or running? Two harsh ways to a better life. Eldoret Half Marathon, Kenya.

February

Kipchoge Keino Stadium, Eldoret, Kenya.

 March

In Turku. At the Heart of Europe's Culture. "Only a Game?" exhibition..

Participating Times Square 2011 New Year's Eve in March. Too bad it was only for that poor movie.

On My Way Back to Missouri. Destination Delicious? DFW Airport.

Oh yeah. Back in Midwest!

April

Finally Running at Mt. Sac Relays! I'll Be Back!

Good Old Venice Beach!

Night at Mt.Sac.

Coach Rutledge and Fred G. Hughes Stadium, Joplin, MO.

May

Conference Meet in Emporia, Kansas. One Weekend: Too Many Races, Too Hot, but Never Enough Powerbars, Gels and Gatorade...

BBQ Masters Tero and Carita. And Of Course Some Nasty Weather and Tornado Warning Coming Soon..

At Fat and Happy (the restaurant). Best (and the only) One Pound Burger I've Ever Eaten!

Listening to His Holiness the 14th Dalai Lama at University of Arkansas.

Almost hole in one...

Me and Tero "Playing" Football at the Stadium of University of Arkansas.

Healthy American Salad!

May 21st 2011. The Graduation. Four and Half Years of "Hard" Work Finally Came to an End.

Me and Carita Just After the Graduation.

May 22nd 2011. One Day After Our Graduation The Deadliest Single Tornado in the History of USA Hits Joplin.

30 Minutes After the Tornado Everything at this Part of Town Looked Fine...

On Graduation Day, We Went to Take Some Pictures Under the Huge McDonald's Sign...

...The Next Day the Sign Was Gone.

Big Part of the City I Had Lived for Four and Half Years Was Gone in Only 20 Minutes.

The Plaza Apartments, Half a Mile (800m) Away from Our Apartment. That Same Morning I Ran Here...

The Plaza Apartments.

Joplin High School.

Our Indoor Track, Where We Had the Graduation Day Ceremony the Previous Day, Became a Triage (kenttäsairaala) for Those People Who Had Lost Everything in the Twister..

Burger King after the Tornado. And Who Said Children's Playgrounds Are Not safe?

 

With Coach Rutledge at the NCAA DII Nationals in Turlock, CA. The Race Was Three Days After and I Ran Like Shit, But At That Moment There Were Too Many Other Things To Worry...

June

Travelling by Train from St.Louis, MO to Chicago. Leaving Missouri Behind...

Chicago's Bean.

Terrible Finnish Season Opener in Keuruu. Luckily, It Only Got Better After This One...

Finnish Midsummer Sun.

Stockholm.

Me and Robban Running at Finnish Relay Championships...

August

Kalevan Kisat, Turku. Finnish National Championships 1500m.

My 3000m Steeplechase Comeback Race after 3,5 Years With One Hurdle Workout. PR 9.04.

September

Second Steeplechase Race in 3,5 Years and Right Away in an International Against Sweden.

Me and Jarkko Järvenpää Spent Over Three Years Together in Missouri and Then Had a Chance to Run for Finland for the First Time Ever at the Same Time Too. And Carita, of course, Ran the Show. Suomi-Ruotsi -maaottelu.

Organizing Kaisaniemi Cooper with Runner's High the Day After Suomi-Ruotsi -maaottelu. Smaller Venue but Still a Great Event!

Winning Midnight Run Helsinki, the Best Running Event in Helsinki in 2011, Was One of the Highlights of my Running Year.

October

3rd Place in Munich Half Marathon.

Team Runner's High in Munich after the Half Marathon.

Nälkä kasvaa juostessa

200 kilometriä juoksua viikossa saattaa kuulostaa monelle vanhan koulukunnan miehelle määrältä, joka hilpaistiin kultaisella 70-luvulla vihellellen menemään niin heinänteon yhteydessä kuin 50 asteen pakkasessa nahkamaihareissa. Meikäläiselle, suomalaisen kestävyysjuoksun 80-luvun puolessavälissä syntyneen pullamössösukupolven edustajalle, tuo raja on toistaiseksi ollut saavuttamaton. Viime viikolla se sitten poksahti. 205 kilometriä seitsemässä päivässä. Sama matka kuin Hakuninmaalta Orivedelle.

Edellinen “ennätys” oli Flagstaffista, Arizonasta keväältä 2010. Silloin tuli hölköttelyä 182km edestä yhdellä lepopäivällä. Tuo lepopäivä (seitsemän tunnin vaellus Grand Canyonilla) saattoi tosin pelastaa paljon, koska kyseisenä aamuna herätessäni akilles narisi pahaenteisesti. Canyonilla akilles vetristyi, eikä ole sen jälkeen vaivannut. Tällä kertaa jalkoja ei ole kiristänyt viikon missään vaiheessa, ja jumittavin harjoitus taisikin olla kahden tunnin seisoskelu Maroon 5:n keikalla keskiviikkona. Tehotkin olen pitänyt erittäin leppoisina, joten aikaa näiden kilometrien keräilyyn on kulunut paljon ja hartaasti. Onneksi aikataulujen puolelta siihen tällä viikolla oli mahdollisuus.

Yksin ei myöskään tarvinnut määrää nieleskellä: kilometrit tuli kerättyä ainakin 25 eri henkilön kanssa viikon aikana ja onnistuin vielä sivuuttamaan pelkällä kädenheilautuksella Saavalaisen vetämän noin 70 hengen pappajengin sunnuntain pitkällä lenkillä. Seuraavan kerran ennätystä tosin tullaan kutittelemaan juuri Saavalaisen peesissä Kanarian “turistihelvetissä” Playa del Inglesissä joulukuun loppupuolella. Katsotaan kestääkö moottori enää tuota prässiä pahemmin piiputtamatta.

Jokaisella stoorilla täytyy kai olla jonkinlainen opetus lopussa. Koinko jonkinlaisen valaistumisen tai runner’s high:n maistellessani kilsoja tolkuttomasti? En tiedä, mutta ruoka maistui ainakin niin pirusti ja tiistaina piti vetää neljä lämmintä ruokaa ja torstaina ostin historiallista ensimmäistä kertaa paketillisen HK:n sinistä slerssiä. Kai se nälkä sitten kasvaa syödessä. Tai juostessa.

Viikon treenit:

Ma 28.11. (36.5km): ap: Pk-20km ip: Pk-kevyt 16,5km

Ti 29.11. (30km): ap: Pk-12km ip: Pk-18km

Ke 30.11. (27km): ap: Pk-8km ip: VR+ 12km kiihtyvä 40.30 +VR

To 1.12. (25km): ap: Pk- 25km

Pe 2.12. (20km): ip: PK-20 km (sis. 1h lihaskuntoa)

La 3.12. (31km): ap: VR+ 10x1000m/1min Rec avg. 3.05 +VR ip: PK-12km

Su 4.12. (35,5km): ap: Pk-kevyt 35,5km

Yhteensä: 205 km

Kalkkia, Kellotusta ja Kalkkunaa

Torstaina järjestettiin Runner’s High:n Kalkkunaravi (Turkey Trot) Pirkkolassa. Tällä kertaa ei itse tarvinnut vetäistä lenkkareita jalkaan, vaan hikoiltua tuli järjestäjän toimessa. Vaikka kokemusta on juoksijana useammista sadoista starteista parinkymmenen vuoden ajalta, järjestäjän hommat ovat kohtalaisen uusi aluevaltaus. 46 juoksijaa yhdessä startissa voi kuulostaa vähäiseltä, mutta kun päälle lyödään marraskuinen pimeys, kohmeat sormet ja epäonnistumisen pelko saa se kokeneemmankin kellosormen tutisemaan. Lisäksi matkan lyhyys loi myös muutamia meheviä kiriporukoita ja 11.30-12.30 välille mahtuikin reilut puolet osallistujista. Mikään ei kuitenkaan kyrsi juoksijaa, ja toivottavasti myös järjestäjiäkään, enempää kuin se jos jollekin juoksijalle ei aikaa saada, joten paineet kellotuksessa ovat kovat. Paineet ja kasvaneet osallistujamäärät ovat tuoneet myös viime vuosina Suomen juoksumarkkinoille ajanottoon erikoistuneita yrityksiä, jotka tätä painetta ottavat järjestäjiltä pois. Tosin Runner’s High:n Talvijuoksusarja tulee toistaiseksi pysymään erossa näistä hienouksista ja jatkossakin mennään vanhojen hyvien aikojen malliin vapisevin sormin sekkarit ja hirttosilmukat kaulassa. Tällä kertaa käytimme jo osittain uutta teknologiaa Tuomo Salosen (blogi: espoonborza.blogspot.com) nauhoittaessa iPhoneensa juoksijoiden maalintulonumerojärjestystä ja muuta painokelvotonta materiaalia joten nauhoja emme voi kuitenkaan julkaista.

Lisäksi eilinen oli erittäin tärkeä opetus, että kaikkeen juoksutapahtumajärjestämiseenkin on laadittava kunnon riskianalyysit mitään huomioitta jättämättä. Kuka olisi voinut aavistaa että kalkkikone hyytyy 1500 metrin kohdalla, kun puolet matkasta on vielä kalkitsematta? (Välihuomio: Olin tuolloin muuten vielä hyvässä 20 minuutin kierrosvauhdissa ja pahimmat ylämäet jo takana… ) Eilen tuo koneenhyytyminen ei haitannut niin pahasti, täytyi sikariportaankin vain liata kädet kerrankin ja levittää kalkkia käsipelillä epämääräisiin kasoihin. Vaikka maalissa näytinkin enemmän meksikolaiselta kokaiinikartellin pomolta, niin kierroksen ehdin helposti vetämään kuitenkin ennen Kalkkunaravin lähtöä.  Mutta mitä jos matka olisikin ollut 10km tai puolikas, aikaa starttiin 40 minuuttia ja merkkaus vain kalkkikoneen varassa? Siinä olisi alkanut Nummelan pojalla puntti tutista aavistuksen enemmän…

Mutta kaikesta huolimatta kaikki sujui loppuen lopuksi erinomaisesti, kukaan ei eksynyt tai jäänyt ilman loppuaikaa tai urheilujuomia ja Virtasen metsästämä arvontakalkkunakin löysi perille Keskuspuiston halki Sanna Kullbergin pakastimeen. Jälleen kerran arvostus kaikkia juoksutapahtumien järjestäjiä ja toimitsijoita kohtaan kasvoi selvästi. Ei ole todellakaan mitään helppoa hommaa, mutta päivän päätteeksi se on myös erittäin palkitsevaa katsella maaliin tulleita kaikkensa antaneita juoksijoita ja huomata että on itse ollut osatekijänä mukana tuossa fiiliksessä. Kaikki tämä on loistavaa oppia tulevaisuutta ja mahdollisesti isompien juoksutapahtumien organisointia varten. Koska lähtökohta järjestämisessähän pitää olla se, että olkoon tapahtuma sitten 46 juoksijan Kalkkunaravi tai 6000 juoksijan Midnight Run, kaikki pitää tehdä juoksijoiden ehdolla ja jos juoksija on pettynyt kotiin raahautuessaan niin se johtuu ainoastaan siitä että itse kilpailussa ei jalka ole odotettuun tahtiin liikkunut.

Eilen illalla olo oli yhtä palkitseva kuin jos olisin itse ollut viivalla ravaamassa, vaikka en koko päivänä metriäkään juoksuaskelta ilman kalkkikonetta ottanut.

-Aki