Maraton on parasta!

Viime viikolla tuli neljä vuotta täyteen ensimmäisestä maratonista. Maraton on aina erityinen kokemus. Neljä vuotta sitten Vantaalla sain koettua maratonin hyvät ja huonot puolet täydellisestä flowtilasta totaaliromahdukseen joka kuitenkin palkittiin isosti SM-hopealla. Silloin tein päätöksen että palaan SM-maratonille niin kauan kunnes mestaruus tulee. Ja niinhän se tuli sitten kolme viikkoa sitten Lahdesta. Vantaan ja Lahden väliin on mahtunut monenlaista maratonia jotka ovat olleet erittäin opettavaisia kokemuksia loputtomalla matkallani kohti katu-uskottavaa maratoonaria. Vielä on matkaa mutta suunta on oikea.

302575_10151070182637021_269461576_n

Neljä vuotta ensimmäisestä marasta. Kaunista.

Syksyn päätavoite on Valencian maraton. Valenciassa ajatus oli hilata ennätystä lähemmäs 2:20 kuin 2:30. Lahden piti toimia Valencia-projektin korkkauksena. Uskoin jaksavani vajavaisella treenillä pöhistä 30 kilometriin saakka. SM-maratonia edeltävä tekeminen nojasi vahvasti edellisviikkojen kilpailuihin. Ratajuoksukausi oli loppunut vain kolme viikkoa aiemmin ja työkiireiden myötä määrät olivat myös kesän aikana jääneet hyvin kevyiksi ja timanttisten Kalevan Kisojen (SM-hopeaa 3000 m esteistä ja 5000 metriltä) jälkeen keskittyminen oli entistä enemmän estevauhdin virittämisessä Ruotsi-otteluun saakka. Viime hetkillä saatu mahdollisuus juosta ratakymppi maaottelussa muutti kuitenkin suunnitelmaa ja esteet jäivät väliin – hyvä näin, ainakin kausi jatkui kolhuitta. Ratinassa ei kymppiä oikein vielä jaksanut juosta, mutta se loi varmasti hyvän ärsykkeen syksyn tekemisille. Viikko maaottelusta oli Tukholman puolimaraton ja viikko puolikkaasta juoksin Espoon Rantamaratonilla 3:30 jäniksenä yhdistettynä seuraavan aamun 3 x 5 km “maratonvauhtiseen treeniin”. Siinä isommin maratonvalmistautumisen ydinkohdat tällä kertaa. Viikot suorituksien välissä käytännössä lepäilin ja höntsäsin. Kunnon tiesin olevan kova, mutta maratonkunto on tunnetusti vielä oma lukunsa. Siksi luottamus siihen ei ollut vahvimmillaan. Olen luvannut ryhdistäytyä jälleen tarinoiden suhteen ja lupaan käydä koko vuoden treenaamistani tarkemmin läpi seuraavissa jorinoissa. Sen verran erikoista se on ollut että ansaitsee myös omiin muisteloihin pysyvän muistijäljen.

SM-maratonin lähtötilanne oli mielenkiintoinen. Lahdessa kisat ja erityisesti Jussi Utriaisen mukaantulo oli hieno asia. Edelleen kovassa kunnossa oleva kolminkertainen arvokisamaratoonari ja Suomen kaikkien aikojen kovin puolimaratoonari oli papereissani yhdessä Thijs Feuthin kanssa ykkössuosikki. Lisäksi Henri Ansio ja Jukka Kero omaisivat sen verran kokemusta ja kykyjä että podium ei olisi yllätys. Itseni laskin myös tähän joukkoon joka tappelisi mitaleista viimeiseen konttaukseen saakka. Top-5 veikkaus menikin putkeen. Onneksi järjestys ei vastannut ihan tippauksiani.

Tein perinteisen parin kilsan verryttelyn, rennot valmistelut ja haistelin Suomen Chicagon raikasta syyssäätä. Lämpötila oli hyvin miellyttävä noin kymmenen astetta ja pieni tuulenpuhuri. Jalat tuntuivat normaaleilta. Edessä olisi neljä 10,55 km kierrosta hieman vaihtelevassa maastossa. Tiesin sopivan vauhdin asettuvan 3.25-3.30 km-vauhtiin. Tiesin 3.25 tuntuvan helpolta, ja 3.30 hitaampaa olisi turha alussa juosta koska omassa maratonkeskittymättömyydessäni matka tappaa joka tapauksessa eikä vauhti joten olisi turha juosta liian hiljaa. Alamäissä vauhti sai mielellään olla kovempi kunhan effortti ei mielellään hirveästi ylittäisi 3.25 rytmiä. Päätinkin panostaa reitillä alamäkiin.

Alku lähti leppoisasti liikkeelle ja odotettu viisikko (mukana Feuth-Utriainen-Kero-Ansio) erkani muista. Pari puolimaratoonaria roikkui mukana. Olin suunnitellut huolella kisan aikaisen juoton ja eväät. Picnickori oli täynnä ja tarkoitus oli ettei ainakaan energian puutteesta homma jäisi kiinni.

Feuth irtosi hieman hivuttaen muusta porukasta aavistuksen jo ennen vitosen väliaikapistettä. Itselle vauhti oli sopivaa, eikä ollut mitään intoa lähteä kiristämään vauhtia. Muilla näytti olevan sama taktiikka. Thijs venyttikin eroa kilometri kilometriltä ja ensimmäisen kierroksen jälkeen eroa meidän porukkaan oli noin 30 sekuntia. Itsellä ensimmäinen rinki tuntui hieman kankealta.

kahti3

Kuvat: Uusi Lahti -juoksu/Heli Honkasalo

Jalat olivat raskaat mutta vähitellen kone alkoi aueta. Juomat ja eväät upposivat hyvin alas ja varikkotiimini teki jälleen kerran laadukasta työtä huollossa. Toisen kierroksen alussa ero Feuthiin säilyi samana noin puolessa minuutissa mutta jälleen kierroksen toisella raskaammalla puoliskolla ero alkoi jälleen kasvaa. Puoleen matkaan saavuimme erittäin hyvässä väliajassa 1:13:20 eli ennätysvauhdissani. Feuthiin ero oli kasvanut kuitenkin jo melkein minuuttiin. Olo tuntui hyvältä, jaloissa ei tuntunut ollenkaan joten ajattelin tehdä rohkean vedon ja lähteä rykimään Thijsin etumatkaa kiinni. Edellisellä maratonilla Tukholmassa reilu vuosi aiemmin, lähdin loppukiriin samassa kohdassa ja silloin se kantoi loppuun saakka hyvällä negative splitillä. Porukkamme pysyi muutenkin samana: Ansio, Utriainen ja Kero edelleen yhtenä rypäksenä. Ajattelin että olisi muutenkin aika harventaa ryhmää ettei mitaleja joudu ratkaisemaan viimeisillä kilometreillä.

Heti Stadionilta poistuttuamme iskin alamäkeen tiukalla höyryllä. Tiesin Jussin pystyvän erinomaisena alamäkijuoksijana seuraamaan helposti. Kero ja Ansio jäivät hieman, mutta koska kyseessä on maraton ei ollut mitään syytä vielä korkata mitaliskumppia. Yhtäkkiä oli jahti päällä ja vauhti alkoi kiihtyä. Tsekkasin eroa Thijsiin muutamien liikennetolppien kohdalta ja parin kilometrin aikana ero kutistui puolella minuutilla. 26,5 kilometrin väliaikamatolla ero oli enää 22 sekuntia. Järvenrannalla tuuli alkoi yltyä ja puhalsi välillä erittäinkin äkäisesti. Olisi ollut helppo heittää höntsävaihe päälle ja lakata juoksemasta, mutta ei voinut – Feuth oli ajettava kiinni suhteellisen pian jonka jälkeen kilpailu aloitettaisiin alusta ainakin periaatteessa.

14445188_1237039763012965_291918957461511924_o

Noin 29 kilometrin paalulla hivutimme keulan kiinni. Thijs vaikutti hieman yllättyneeltä ja päätti iskeä höyryä lisää heti kun liityimme kantaan. Pientä psykologista peliä. Itse otin rauhallisesti ja annoin hieman siimaa. Reitin käännyttyä myötätuuleksi, ero oli jälleen ajettu kiinni mutta Jussilla alkoi olla vaikeaa. 30 km kohdalla reitiltä näki myös taustalla tulijat ja huomasin Keron ja Ansion olevan sen verran kaukana että ensimmäistä kertaa koko 1h 45 minuutin etenemisen aikana ajatukset alkoivat harhailla jo mestaruustaistoon. Jokaisen kierroksen viimeinen kilometri oli tiukkaa hivuttavaa nousua Lahden stadionille. Thijs veti edelleen mäen alussa, mutta alkoi hieman peippailla vastatuuliosuudella ja pienen höntsäilyn jälkeen otin ensimmäistä kertaa juoksun aikana johtoaseman. Juostiin kolmas kierros täyteen väliajassa 1:48:50 eli kolmas kierros meni minuutti 13 sekuntia kovempaa kuin edellinen rundi.

Nousun aikana tein päätöksen pistää ratajuoksun jälkeiseen alamäkeen jälleen kaiken peliin. Riskipeliä, mutta viimeisille kilometreille en halunnut tätä leikkiä jättää. 31,55 kilometrin juottoon olin virkisteeksi varannut myös tömpsyt cokista mutta tuolla asemalla juominen jäi hyvin vähäiseksi ja hätäiseksi koska halusin saada kaikki eväät naamariin ennen alamäen alkua. Vedin mustaherukkageelit rinnuksille, cokikset nenään ja meno jatkui. Geelit toivat myös selkeästi maratoonarin katu-uskottavuutta ja illuusiota leikkiin kuuluvista verisistä nänneistä.

Alamäki alkoi ja pistin kaiken alamäkijuoksutaitoni peliin. Eroa alkoi tulla. 33 km nurkilla joku huusi eroa kertyneen jo melkein puoli minuuttia. Jatkoin takomista. Maisema Lahden idyllisten lähiöiden porteilla vaihtui nopeammin kuin ennen. En keskittynyt mihinkään muuhun kuin siihen että rytmi säilyisi hyvänä. En vilkuillut taakseni, keskityin ottamaan mutkat varman päälle ja hallitusti. Välillä hetkellisesti ajatus karkasi mahdolliseen mestaruuteen ja sen pitkään metsästykseen. Mutta yhtä nopeasti toinen aivolohkoni muistutti maratonin paskamaisuudesta ja siitä kuinka hienoinkin juoksu voi pysähtyä kuin seinään. 35 kilometrin juoma-asema lähestyi. Siellä valmentaja-äitini oli valmiina antamaan viimeiset pullot kohti loppukilometrejä. Tiesin että hänenkin sisällään varmasti myrskysi tuolla hetkellä mutta useiden kymmenien maratonien kokemuksella ei vielä näkynyt ulospäin pienintäkään riehaantumista.

img-20160926-wa0004

36 km taivallettu.

Juoma-aseman jälkeisessä ylämäessä alkoi ensimmäistä kertaa tuntua hieman juostu parituntinen. Mäen varteen oli eksynyt myös toinen juottomestarini Myllyniemen Jussi joka oli hetkellisesti hylännyt juoma-aseman päivystyksen. Jussi ei sen sijaan pystynyt pidättelemään intoaan ja hieman piti rauhoittaa häntä ohijuostessani ettei liika ilakointi vain tarttuisi. Alamäki ja sen jälkeen väliaikapiste, josta olisi 5,5 kilometriä maaliin. Mitään tietoa erosta taaksepäin ei ollut. Vilkaisin kelloa väliaikamatolla, mutta se näytti kierroksen alusta vitosen ajaksi jotain hieman yli 16 minuuttia ja jätin sen omaan arvoonsa epäillen päässälaskuvirhettä koska en uskonut vauhdin nousseen sen verran kovaksi (myöhemmin selvittelin tuon vitosen 32 kilometristä 37 kilometriin edenneen 16:12 eli melkein minuutin kovempaa kuin ensimmäisillä kierroksilla).

runnershigh

Vanha rekordi (2:27:02) Frankfurtista menossa nurin. Ei heittäytyminen auttanut parempaan loppuaikaan.

37,5 kilometrin kohdalla liikenteenohjaajat huusivat että takana ei näy ketään. Näkyvyyttä tuolla nurkin oli aika pitkä suora joten tiesin että nyt alkaisi olla pullat ehkä kohtalaisen hyvin mikrossa. Samalla hetkellä kuitenkin ensimmäiset pienet kramppailut alkoivat tuntua pohkeissa ja sitten takareisissä. Olihan homma turhan hyvin mennytkin jo tähän saakka. Päätin rauhoittaa tahtia koska uskoin siihen olevani varaa. Ajalla ei näissä kekkereissä ole mitään väliä mutta juosten on loppu silti tultava. mihinkään kokovartalokramppikipsiin ja kävelemiseen ei olisi varaa – muuten Thijs hönkisi kohta jo niskaan.

Otin kaikki kanttikivien ylitykset ja mutkat erittäin huolellisesti, nappasin taskusta vielä extrageelin ennen viimeistä juoma-asemaa. Kolme kilometriä enää. Jussi ei meinannut pysyä housuissa enää sitäkään vähää. 40 kilometriä jäi taakse. Salosen Pertti köhisi katsomon puolelta eroa olevan yli kolme minuuttia seuraaviin. Sillä hetkellä tajusin että nyt jo melkein kävellenkin mestaruus tulisi. Mutta vasta kun reitti kääntyi ympäri ja takaatulijoita ei näkynyt missään se iski vihdoin tajuntaan. Olin pantannut tunteita edellisen kympin ajan mutta nyt ei enää pystynyt. Tippa tuli silmäkulmaan. Metsästys oli vihdoin päättymässä. Yksi kolmekymmenvuotisen juoksun harrastamisen tavoitteista oli tulossa toteen eli aikuisten Suomen mestaruus. Vuosien varrella olin jo unohtanut voittamisen tunteen ja ollut tyytyväinen hopeisiin ja pronssisiin lätkiin, mutta nyt se oli vihdoin tulossa. Kelloa en ollut vilkuillut enää aikoihin.

Neljännen kerran mäki ylös kohti hyppyrimäkiä ja sitten leikkaus kentälle “maratonportista”. Kaikki keskittyminen ja lataus purkaantui tuohon hetkeen. Nostin kädet ylös ja karjuin ehkä enemmän kuin koskaan. Loppuun piti vielä rullata maltilla puuramppi ja sitten maaliin. Hieno hetki! Ja aika. 2:24:18. Ei meinannut heti uskoa että loppu oli tullut höyryttyä sen verran kovaa. Puolikkaat 1:13:20 ja 1:10:58.

lahti2

42 kilometriä täynnä.

Maalissa olo oli erittäin freesi ja kolotus ei ollut millään mittarilla aikaisempien marojen tasoa. 1,5 vuoden tauon jälkeen maraton on parasta jälleen! Tällä kertaa se oli entistäkin parempaa – tosin liian helppoa. Kaikki se raakuus ja tuska puuttui. Ei anna maralle oikeaa arvoa  kun on täysissä voimissa ilman konttaamisia ja kanttaamisia.

Nautin isosti mestaruudesta, mutta myös hienosta ja jännittävästä kilpailusta ja varmasti reitin varrella oleskeleville penkkiurheilijoille tarjosimme hyvää viihdettä. Thijs saapui maaliin hopealle 2:45 ja Jukka Kero nousi pronssille hieman yli neljä minuuttia perässä.

Juoksu oli jälleen hienon tiimityöskentelyn tulos. Huolto kun toimii niin on helppo juosta. Ensimmäisen maran varikkotiimistä Carita oli kotona kipeänä mutta hengessä mukana, mutta faijani korvasi hänet erinomaisesti. Jussi ja Anneli kokeneita timanttisia ammattilaisia tällä osastolla.:) Iso kiitos!

Palautuminen lähti käyntiin ADT:n piikkiin kuten ensimmäisen aikuisten SM-viestimestaruuden yhteydessä Lahdessa 10 vuotta sitten. Tällä kertaa viihdyin testissä vain kolmen litran ja 1,5 tunnin verran. Edelliskerralla meni puolet enemmän nestettä ja puolet kauemmin.

“Olet paksunahkainen kaveri, susta saisi hyviä kintaita.” sanoi ADT:n herra ujuttaessaan piikkiä nahkaani. Vielä ei tosin ole aika siirtyä kinnastehtaalle. Meno jatkuu!

Valencia seuraavana 20.11. #RHVAMOSVALENCIA

dsc_1071

Nuottiviivasto juottoon.

Advertisements

Maraton on parasta (osa 3): Frankfurt

“Maraton on parasta” -juttusarjassa pääsemme kolmanteen osaan eli kolmas kokonainen on läiskitty. Aiemmat osat löytyvät tästä (Vantaa) ja tästä (Joutseno).

26.5.2013 laitoin ilmoittautumisen sisään saman syksyn Frankfurtin maratonille. Lopulta puolen vuoden valmistautuminen venähti loukkaantumisten myötä 1,5 vuodeksi ja alkoi vähitellen tuntua ikuisuusprojektilta. Aina tuntui olevan valmistautuminen Frankfurtiin käynnissä.

Vuoden 2013 Frankfurtin maraton oli kuitenkin tärkeämpi kuin moni muu tapahtuma. Kahta kuukautta aiemmin olin murtanut reisiluuni kolaroidessani esteen kanssa Ruotsi-ottelussa Tukholman olympiastadionilla. Juoksutauko loppui juuri Frankfurtiin ja symbolisesti olikin tärkeä että juoksin tauon jälkeen ensimmäisen lenkkini Frankfurtin maratonin edellisenä päivänä järjestettävässä Pretzel Run -höntsäilyssä. Tuo 35 minuuttia reilua kuuden minuutin km-vauhtia tuntui jaloissa enemmän kuin monilla maratoonareilla seuraavan päivän koitos. Olin kohtalaisen rapakunnossa, mutta lenkin jälkeen tarjotut pretzelit maistuivat paremmalta kuin aikoihin. Olin palannut juoksuun ja jalka oli kivuton. Tuosta hetkestä alkoi kuitenkin uusi Frankfurt-projekti, joka onneksi saatiin päätökseen tasan vuosi pretzeleiden jälkeen.

Seuraava 12 kuukautta ei sujunut kuitenkaan niin hyvin kun olin ajatellut, akillesvaivat haittasivat koko alkuvuoden. Toukokuun lopusta alkoi kuitenkin hyvä jakso, jonka päätavoitteena olleet Kalevan Kisat ja Ruotsi-ottelu onnistuivat mallikkaasti. Syyskuun alusta käynnistyi hätäinen maratonkausi, joka oli kaikkine erikoisuuksineen erittäin onnistunut lähtötilanne huomioiden. Varmasti moni miettii viisi viikkoa aiemmin juostun Joutsenon SM-maratonin olleen tyhmyyttä Frankfurtia ajatellen, mutta se selkeästi toi uuden ärsykkeen ja buustin maratonkuntoon ja toimi loistavana valmistavana harjoituksena ja opetti paljon jälleen maratonjuoksusta. Siitä palautuminen sujui hyvin ja treenivauhdit ja jalkojen iskutus ottivat uuden harppauksen eteenpäin. Joutsenon ja Frankfurtin maratonin välissä olivat muutamat tärkeät avaintreenit sekä rennosti juostu Lidingöloppet sekä Vantaan maratonin puolimaraton, joka sujui erittäin leppoisasti kiihtyvänä hieman yli 1.09.

Joutsenon maratonin myötä olin jo hieman luovuttanut alkuperäisen tavoitteeni #SubSimon kanssa. 2.24 kuulosti tekemättömältä paikalta, mutta treenien sujumisen myötä tulin myös siihen tulokseen että hitaampikaan aloitusvauhti ei kannattaisi. Todennäköisesti matka alkaisi painaa joka tapauksessa enemmän kuin vauhti. Päädyimmekin siihen tulokseen että 3.24-3.25/km mentäisiin. Joutsenon fiiliksiä tarkemmin pohtineena viimeisen treeniviikon päätin myös vetää hieman reippaammilla treeneillä ettei aivan liikaa löysäilisi.

20141024_193903

Majoitus Frankfurtin “punaisten lyhtyjen alueella.”

20141024_183601

Saavuin Frankfurtiin hyvissä ajoin perjantaina, jotta ehtisi hieman rentoutua ennen juoksua ja majoituin kilometrin päähän startista ns. punaisten lyhtyjen alueelle päärautatieasemaa vastapäätä. Hieman yliliioiteltu maineensa puolesta kun punaisimmat lyhdyt löytyivät todennäköisesti omasta hotellihuoneestani. Rakastan Frankfurtia sen näppäryyden vuoksi: 45 minuutissa lentokoneen laskeutumisesta olin matkustanut junalla keskustaan ja checkannut sisään hotelliini. Reilun kymmenen asteen lämpötila tuntui hyvin kesäiseltä erittäin kylmän viikon jälkeen. Ilta sujui kevyen höntsän merkeissä, numeron haussa sekä Vapianossa kavereiden kanssa juoruten. Seuraava päivä samoissa merkeissä höystettynä 4-5 päättyneellä Eintracht – Stuttgart -futismatsilla. “Ein Wahnsinns-Spiel!” kuten Stuttgartin coach Armin Veh ottelusta kommentoi. Valehtelematta vauhdikkain ottelu, minkä olen nähnyt.

Marathon expo.

Marathon expo.

IMG_0837 IMG_0806
Seuraava aamu sarasti aikaisin vaikkakin talviaikaan siirtyminen “antoi extratunnin” unta. Startti oli 10.00, joten olin laittanut klo 6.00 herätyksen. Täpinöissä heräilin tasan 4.00, jonka jälkeen vielä vedin pienet päiväunet. Kevyt aamupala ja sitten höntsäilin viemään omat juomat toimitettavaksi juoma-asemalle. Sen jälkeen oleskelin vielä hotellihuoneessa ja tuntia ennen kevyelle verryttelylle jonka jälkeen huoneen kautta kisapaikalle. Seitsemän minuuttia ennen starttia hyppäsin aidan yli omaan lähtökarsinaan ja vähitellen alkoi takoa takaraivossa että kohta mennään.

Kävin läpi kisastrategiaa, ja tunnustelin fiiliksiä. Kaikki tuntui olevan kunnossa kun kymmenen sekunnin lähtölaskenta alkoi. Piti olla intoilematta liikaa alussa. Lähtölaukaus ja matkaan. Tiesin että vaikka kuinka jarruttelisin niin silti vauhti ei ainakaan liian hiljaiseksi valahda. Ensimmäinen tonni hieman alle 3.20. Sitten seuraavat pari kilsaa keskustassa mutkitellen n. 3.25. Kolmen kilometrin kohdalla asetuin mukavasti ryhmään, jossa parimetrinen saksalainen jänisäijä ja joku kenialainen veteraani vetivät naisten kakkosryhmän kenialaisia ja etiopialaisia (sijat viidestä eteenpäin). Huomasin ryhmän vetävän juuri oikeaa vauhtia joten päätin että tässä ollaan ja katsellaan mikä meno. Oli kuin bussin penkillä olisi istunut.

Kilometrit valuivat tasaista tahtia ja leppoisasti. Vitoseen 17.00. Hieman tuntui pientä pistoksen poikasta, mutta muuten tuntuma erittäin leppoisaa. Vaikka kuulostaa ulospäin miellyttävältä juosta jäniksen perässä hyvässä porukassa, on kenialais- ja etiopialaisnaisten kanssa erittäin v***umaista juosta. Koko ajan veristä karjumista, tönimistä, hakkaamista, poukkoilua puolelta toiselle. Juomapisteellä oma juoma saatetaan bongata hyvissä ajoin jo sen mentyä ohitse jolloin suositeltava strategia on äkkipysähdys ja kaikkien välissä olevien juoksijoiden läpijuokseminen. Ja pullothan heitetään suoraan alas porukkaan ja toivotaan että kilpakumppani juoksee suoraan pulloon. Kympin kohdalla ajelin suoraan jonkun etiopialaisen niskaan kun pysähtyi suoraan tielle. Takareisi kramppasi äkkistopista hetkellisesti jonka jälkeen päätin ottaa omat ja turvalliset ajolinjat seuraaville juoma-asemille – mahdollisimman kaukana naisista.

frankfurtSeuraavat kilometrit menivät helposti. 12-13 kilometrin kohdalla siirryttiin keskustasta pois. Vauhti pysyi tasaisena. 10-15 kilometrin välissä hienoista alamäkeä ja vauhti hieman kiihtyi luonnollisesti. 15 km eteni väliajassa 50.45. 15-20 sekuntia alkuperäistä tavoitetta kovempaa. Puolimaraton edelleen näppärästi ajassa 1.11.30. Olo tuntui jälleen voittamattomalta, mutta päätin pitää hermot kurissa. Yksi jannu koki vauhdin liian hiljaiseksi ja irtaantui porukasta. Tiesin hönkäilyn kostautuvan ja vielä me tavattaisiin.

frankfurt2

25 km nurkilla huomasin että porukassa mukana roikkuneet ukot alkoivat vähitellen harveta. Toinen jäniskin luopui leikistä jo 17 km kohdalla, mutta saksalainen korsto takoi tasaista vauhtia eteenpäin. Mukana ryhmässä oli kolme afrikkalaisnaista, minä ja kaksi muuta ukkoa. 29 kilometrin kohdalla olimme jo hyvää vauhtia tulossa takaisin päin ja yhtäkkiä alkoi jäniksellämme olla vaikeata ja hän jättäytyi porukkamme perälle. Pieni shokki. Olin jo siinä mindsetissä että jannu vetelisi maaliin asti ja voisi vain bussinpenkillä istuskella ja poimia kovan ennätysparannuksen taskuun. Viimeisenä korahduksena hän nousi vielä hetkellisesti keulille mutta 30 km kohdalla hän nostikin kädet ylös ja sanoi että antakaa mennä. Yhtäkkiä kuski olikin heittänyt meidät ulos kävelemään 12 km kohteesta. 30 km väliaika 1.41.53 eli vieläkin 2.23.30 alle menevää aikaa ennustellen – jos jaksaisi rykiä maaliin.

Jäniksen lopetettua olin kahden kenialaisnaisen ja yhden etiopialaisen kanssa nelisteen omana ryhmänä. Tiesin että pakko on yrittää pitää jonkinlaista rytmiä yllä. Edessä olisi pitkä monien kilometrien suora kohti keskustaa. Homma säilyikin kasassa 33 kilometriin saakka jolloin aloin huomata ensimmäisiä isompia väsymisen merkkejä. Etureidet alkoivat jälleen vetää jäkkiin. Siitä huolimatta puolen matkan kohdalla reuhkonut jannu tuli selkä edellä vastaan. Muutenkin edeltä alkoi tippua väsynyttä jengiä. Naisten ykkössuosikki, vuoden 2009 10 000 m maailmanmestari, Meselech Melkamu ja hänen henkilökohtainen jäniksensä olivat kuukahtaneet tien viereen ja vieressä ajelleen moottoripyörän selästä italialaismanageri huuteli tiukkoja väliaikoja ja seuralaiseni olivat naisten kisassa sijoilla 3.-5.

35 km juoma-asemalla tipuin porukan kyydistä lopullisesti. Siinä vaiheessa tiesin että nyt ollaan taas tutussa tilanteessa. Eväät oli syöty. 35 km väliaika kuitenkin vielä alle kahden tunnin: 1:59:35. Pitkä ja hyvin tuttu taisto oli edessä jälleen. Yritin pitää rytmiä yllä, mutta jalka ei vain noussut enää. Pää alkoi tyhjetä ja silmät seistä päässä. Tonnit alkoivat valua 3.50 nurkille ja muutama jopa yli. Saavuimme takaisin keskusta-alueelle. Olin ennakkoon ajatellut tämän keskustaan saapumisen olevan huojentava loppua ajatellen kun pääsisi taas yleisön kannustuksen piiriin. Keskusta-alueen mutkittelu tuntuikin haastavalta ja yleisöä en enää isommin erottanut. Katselin kilometriväliaikoja ja yritin pakottaa liikettä jalkoihin. Aiemmin porukastamme tippuneita ukkoja tuli tasaisella höyryllä ohi viimeisten kilsojen aikana. Itsekin vielä pönkkäjaloilla sain yhden kenialaisnaisen poimittua ja nousin naisten sarjan viidenneksi. Kilometri ennen maalia tiesin että pienellä kirillä saisin vielä ennätyksen pelastettua tuliaisena.

frankfurt3Frankfurtin maaliintuloa hehkutetaan yhtenä maailman tyylikkäimmistä. Viimeinen 80 metriä rullaillaan Festhallen sisällä, discojumppa pauhaa ja kuuluttaja hehkuttaa. Pakko myöntää, että näyttää tyylikkäämmältä katsojan näkökulmasta kuin juoksijan. Odotin vain että pääsen tuskan lopettamaan. Ja siihen se päättyi pehmeälle matolle paperisilpun sekaan. 2:27:02. Loppuen lopuksi kymmenen sekunnin ennätysparannus. Hieman hapotti. Viimeinen 7 km 3.49/km tahtia. Ei varmasti kaunista ollut, mutta kuvien perusteella kohtalaisen ryhdikästä kuitenkin.

runnershigh

Pari kilometriä maaliin. Hieman perse tipahtanut ja ryhti lysähtänyt.

Team Runner's High reissussa. #Sub330

Team Runner’s High reissussa. #Sub330

Onko maraton edelleen parasta? Kyllä se on ja Frankfurtin jälkeen halu maratonille 100 % siirtymiselle vain lisääntyi. Juoksu oli kunnon mukainen suoritus. Lisää treeniä vain niin jaksaa polkea pidemmälle. 30 km juoksukunto on valitettavasti liian vähän näissä karkeloissa. Uutta parasta kohti.

Ismoleikola

Paluumatka maailman hauskimmassa seurassa. Selfie Ismon kanssa.