Maraton on parasta: Sevilla

Marraskuisen Valencian maratonin jälkeen monet toivoivat kisaraporttia juoksusta, mutta sitä en koskaan saanut puskettua ulos. Yksi syy siihen oli se etten tiennyt miten muuttaa tekstiksi juoksu joka samaan aikaan oli ollut urani paras juoksu fiilikseltään ja ylivoimaisesti suurin pettymys. Olin juossut 2:19:00 ilman että juoksu tuntui (viimeisen kymmenen kilometrin ajan krampanneita pohkeita lukuunottamatta) oikeastaan missään ja se oli lopulta pahinta. Olisin ollut aikaan erittäin tyytyväinen jos se olisi sisältänyt taistelua ja olisin pistänyt kaiken peliin. Nyt se ei sitä ollut aivan uudenlaisesta syystä. Olin luullut nähneeni maratonin kaikki puolet, mutta paskat. Oli henkisesti hyvin tiukkaa katsella pitkäaikaisen unelman, EM-kilpailuiden tulosrajan 2:18:00, sulavan viimeisillä kilometreillä ilman että asialle olisin sillä hetkellä itse oikein voinut tehdä mitään muuta kuin himmailla jokaista askelta ettei homma pääty keskeytykseen. Samaan aikaan se oli myös erittäin kiehtovaa tietää että potentiaalia löytyisi ja alitus olisi selkeästi realistista, jos maraton kohtelisi suopeasti alusta loppuun saakka. Fyysisellä puolella palautuminen Valenciasta ei kestänyt kauaa, henkisellä puolella raskainta oli varmasti asennoitua uuteen yritykseen. Maratonkrapula, josta ulos pääsisin parhaiten saamalla uuden tavoitteen. Heti seuraavana päivänä pistin Sevillan maratonille sähköpostia ja sain hyväksyvän tervetuloa-kuittauksen takaisin.

Kolmen kuukauden jakso Valenciasta Sevillaan piti sisällään paljon matkustelua ja muutamia kilpailuja. Se oli isommilta osin lomailua tiukan työvuoden jälkeen, mutta samaan aikaan myös Suomen heikkojen talviolosuhteiden välttelyä. Tuo jakso sisälsi oleellisimpina treeneinä myös tammikuussa viikon välein juostut Muscatin ja Dubain tuplamaratonit leppoisasti 2:28 loppuaikaan. Dubaissa tuo aika tuli Anne-Mari Hyryläistä jänistellen, Muscatissa omana kontrolloituna hieman kiihtyvänä juoksuna. Nuo maratonit ja niiden fiilikset näytti että kuntopohja ja iskutus olisi ainakin paremmalla mallilla kuin koskaan vaikka viikolliset treenimäärät yleisesti jakson aikana pyörivät noin 70-100 kilometrin välillä. Nyt kun pohtii Sevillan maratonin lopputulemaa, todennäköisesti olisi kaivannut hieman nopeampaa tekemistä väliin jotta myös rähinää jaloista olisi löytynyt enemmän. Esimerkiksi puolimaraton Muscatissa tiukasti yhdistettynä Annen jänistykseen olisi voinut tarjota jo paremman ärsykkeen.

Sevillan maratonilta odotin tapahtumana paljon. Odotin sen olevan hyvin Valencian kaltainen karnevaali, mutta meininki oli jo aamulla lähtöpaikalla vuoden 1992 Maailmannäyttelyn raunioiden kupeessa jopa hyvin lattea ja hieman tuntui olevan vaikeuksia herätä aamulla kisaamaan ja taistelemaan. Olo muistutti enemmän sitä että olisi lähdössä Huopalahden asemalla heittämään omaa maratontreeniä junaradan varteen. Onneksi Antti-Pekka Niinistö oli katkaissut oman Portugalin leirinsä ja tullut jeesaamaan yritystäni puhkaista 2:18. Se piti hyvän ryhdin kasassa tekemisessä. A-P:n kanssa oli sovittu 1:09 puolimaratonista. Homma toteutettaisiin niin että pari kilsaa metsästäisin rytmiä ja sen löydyttyä A-P ottaisi ohjat. Ja näinhän se sujuikin ja tavoitevauhti löytyi helposti ja matka sujui mukavasti. Edelle asettui noin 2:16 tavoitevauhtia menevä porukka ja meidän junaan iski yksi extrajannu.

Kilometrit taittuivat helposti alusta alkaen ja homma sujui niin kuin piti. Ainoa vaiva koko skabassa oli noin kahdeksan kilometrin kohdalla tiukkaan könttiin vetänyt oikea pohje joka kuitenkin pysyi samanlaisena aina loppuun saakka ilman että siitä tuli mitään isompaa ongelmaa. Vauhti oli kovinta mitä olin koskaan maratonilla alussa juossut, mutta tuntui helpolta. Ainoa asia mikä eniten itseä vaivasi oli edelleen tuntemus siitä että treeniä tässä vaan vedetään.

Kun Valenciassa ja Berliinissä tunnelma ja pöhinä on huikeaa alusta alkaen, Sevillassa karnevaalitunnelma käynnistyy vasta 35 kilometrin kohdilta maaliin kun ihmisiä on pakkautunut reitin varteen tiiviinä muurina. Olen sen verran mielialajuoksija että sytyn hyvästä pöhinästä ja/tai tiukasta kilpailusta. Nyt se kaikki vaivasi poissaolollaan. Puolimatkaa ennen loistavan rennosti jänistyksensä hoitanut A-P toivotti hyvät matkat ja vetäytyi keulasta. Väliaika oli tavoitteen mukainen 1:08:55 ja juoksu tuntui erittäin helpolta. 25-26 kilometriin tahti säilyi kutakuinkin samana, mutta sitten alkoi kyllästyttää ja halusin hieman vetoapua takana alusta asti roikkuneelta kaverilta. Hän suostuikin vetohommiin.

Vetoa tosin kesti pari hieman hiipuvaa kilometriä jonka jälkeen hän ehdotti että vedettäisiin vuorotahtiin kilometri ja kilometri. En tajunnut kuitenkaan vasta kuin 30 kilometrin kohdalla että tahti oli hidastunut niinkin paljon. Yhtäkkiä olimme aikataulusta jo melkein 40 sekuntia perässä. Se iski tiukasti tajuntaan ja samalla hetkellä myös ymmärsin että peli oli pelattu. Vaihdelaatikko löi tyhjää ja vaikka jätinkin välittömästi mukana pyristelijät, vauhti ei noussut enää toivottaviin lukemiin.

35 kilometrin ja Plaza de Españan korvilla sain paikalle kerääntyneestä yleisömassasta hyvän buustin kun lähdin suuntaamaan keskustan läpi. Juoksu tuntui hyvältä ja jaloissakin oli fiilis että jos tässä taas heräilisi taisteluun. Edellä ei näkynyt ketään ja takana juokseviin alkoi eroa olla niin paljon ettei sieltäkään löytyisi mitään kirikaveria. Eli yksinäiset loppukilometrit olisi edessä keskustan laatoilla. Laskeskelin väliajoista että 3:20:n kilometrivauhdeilla maaliin olisi vielä 2:20 alitus mahdollinen. Ihan ei siihen kuitenkaan taipunut ja maalissa loppuaika oli 2:20:18.

Monelta tuli hieman pahoitteleviakin onnitteluviestejä että raja oli karannut, mutta itse olin lopulta varsin tyytyväinen etten lyönyt hommaa isommin läskiksi missään välissä ja että ei niin kisafiilikselläkään loppuaika oli kuitenkin varsin erinomainen. Kuitenkin kolmas 2:19-2:20 maraton viiteen kuukauteen. Aika josta vielä muutama vuosi sitten vain unelmoin tuli nyt rutiiniläiskimisellä. Alussa alkanutta pohjekireyttä lukuunottamatta mikään ei vaivannut, olo säilyi tehokkaana maaliin saakka, sain kerrankin kaikki juomat pöydiltä, joten paljon hyvää joka varmasti jalostuu vielä jossain vaiheessa myös erinomaiseksi ajaksi kunhan vain oikeanlainen kisa löytyy. Tietenkin toivomuksien mukaan vielä tänä keväänä. Kun kerran tähän kissahiirileikkiin on lähdetty niin pitäähän se maaliin saakka viedä oli sitten tuloksena tulos tai ulos.

Tässä vielä vertailuna kaikkien neljän kovimman maratonin väliajat:

	Valencia 2016	Berliini 2017	Valencia 2017	Sevilla 2018
5 km	16:53	16:53	16:28	16:21
10 km	33:41	33:22	32:55	32:37
15 km	50:35	49:27	49:23	48:57
20 km		1:05:59		1:05:19
Puolimaraton	1:10:44	1:09:33	1:09:17	1:08:56
25 km	1:23:45	1:22:20	1:22:17	1:21:54
30 km	1:40:21	1:38:50	1:38:36	1:38:39
35 km	1:57:21	1:55:23	1:55:04	1:55:35 (arvio)
40 km	2:14:06	2:12:10	2:11:35	2:12:51
Maali (netto)	2:21:28	2:19:28	2:18:59	2:20:18

Berliinin maraton ja #sub220before2020-projekti päätökseen

Muutama vuosi sitten laitoin tavoitteeksi “Sub 2.20 before 2020” eli maratonin ns. paskarajan/hölkkärajan (2.20) alle ennen vuotta 2020. Tietenkin mielen sopukoissa toivomus oli että jalka nousisi mahdollisesti myös rivakammin mutta muutaman vuoden tahkotessa 2.27:n loppuaikoja tuntui myös 2.20 olevan hurjan työn takana. Tuo “hurja” työ tuottikin tulosta pari vuotta etuajassa sunnuntaina Berliinissä kun kello pysähtyi aikaan 2:19:36. Hurjinta siinä kaikessa oli se että se ei missään välissä ole vaatinut mitään hurjaa työtä. Se vain sattui menemään alle.

Olen juossut muutamia maratoneja aiemmin ja osa niistä on sisältänyt hienojakin sankaritarinoita ja fiilistelyä siitä kuinka on tultu raamit kaulassa kontaten maaliin. Näillekin on paikkansa, mutta fakta on että sillä tyylillä ei juosta rekordeja eikä aliteta tulosrajoja. Onneksi olen niistä juoksuista viimeisten neljän maratonin aikana oppinut pois. Minkäänlaista eeposta ei Berliinin juoksustakaan saa väkisin kasaan. Se oli tylsän hillitty suoritus joka erinomaisesta lopputuloksesta huolimatta tuntuu siltä että paljon jäi vielä varastoon. Samasta syystä en koskaan jaksanut Valencian maratonin viime syksyn ennätysjuoksusta kirjoitella mitään ja tuntemus osoittautui jälleen kerran oikeaksi.

PWT-Urheilumatkojen Simo sai heinäkuussa kylvettyä meikäläiselle ajatuksen Berliiniin lähdöstä. Omat maratonajatukset olivat vasta myöhemmässä syksyssä, mutta Berliinin vetäisy välipalana ja viime vuonna onnistuneen tuplamaratonin (syyskuu + marraskuu) toistaminen kuulosti ideana toteuttamisen arvoiselta. Vielä kun Carita innostui kanssa debyyttimaratonille lähdöstä niin tavoite oli asetettu ja kaukaisissa haaveissa luonnollisesti 2.20 alitus joka ensimmäisien treenien ja kesän kunnon perusteella tuntui kyllä toivottoman kaukaiselta. Itse asiassa sen alitus tuntui toivottomalta aina edellisviikkoon saakka, mutta Tallinnan kankeasti sujuneen puolimaratonin (1:10:39) jälkeen vaihdelaatikkoon löytyi jostain pari uutta pykälää ja viikkoa ennen juostu Oslon maratonin kymppi (30.57) oli fiilikseltään yksi juoksu-urani parhaista. Huippuaika suli mentaalipuolen pehmeyteen muutaman välikilometrin aikana, mutta jalkojen fiilis loi uskoa että kunto olikin jostain löytynyt oikealla hetkellä. Vielä kun maratonviikon rento 6 km “maravauhtinen” sujui tuulihousuissa Haagaa pujotellen täyttä sexyrunningia alkoi #beatberlin42 tuntua realistiselta.

Suurien maratonien aikaan kaupunkien habitus muuttuu. Kansainvälistä lenkkarikansaa alkaa palloilla ympäriinsä. Eri kaupunkimarojen rotseja, reppuja ja näivettyneitä kisalätsiä näkyy siellä täällä. Ihmiset puhuvat toisilleen ja morjestelevat. Leppoisaa menoa. Kisoja edeltävät rutiinit ovat itsellä aika samanlaisia. Vapiano on kova sana, nukuttua tulee paljon ja koko ajan sekä vaimon ollessa mukana herkistävä shoppaus myös kuuluu kuvioon. Berliinin maratonin expossa ei hirveästi tarvinnut tosin rahaa tuhlata kun Saksa kehitysmaana on pankkikorttien käytössä kaukana viime vuosituhannella.

Hotellilla oli maratoonareille aikaistettu aamupala ja heti klo 6.00 olin kärkkymässä pekonia oven takana kun omien juomien jättö oli tehtävä jo ennen klo 7.30 kisa-alueelle. Sen verran ajoissa olin liikkeellä että kaupunki nukkui vielä. Muutamat laitapuolen mestarit toivottivat onnea Savignyplatzin sillan alla. Juna lähtöön ja järjestäjien juomarekalle jättämään eväät. Perinteinen juomaralli oli tehty edellisiltana, pulloja oli jokaiselle pisteelle ja suunnitelma oli selvä: paria eri urheilujuomaa, vettä, geelejä ja jesaria risujen ympärille. Taskuun vielä b-suunnitelmana geelejä jos jostain syystä pulloja ei juoma-asemilla näy.

Jalat tuntuivat hyviltä ja ruho tuntui heräilevän mukavasti aamuun. Lähdin verryttelemään noin 50 minuuttia ennen starttia. Kevyttä höntsäilyä, muutama maravauhtinen rullailu, nesteytystä ja kevyttä venyttelyä. 15-20 minuuttia ennen menin kärkkymään hyvää paikkaa karsinaan joka avattiin käsipyöräilijöiden lähdettyä. Hieman turhan kauas jäin starttiviivasta, mutta pääsin hivuttaen ryysimään noin kymmenen metrin päähän lähtöviivasta. Eturivissä oli eliitti ja subeliitti. Alle 2.40:n menijät muodostivat sitten A-blokin, missä itsekin olin. Olin varannut lämmikkeeksi Arkansasin yliopiston vanhan lumppupaidan jolla sain heti kavereita lähtöviivalla Missourin St. Louisin Big River Running Companyn jannuista. Yhteisiä tuttujakin löytyi ja starttia edeltävät minuutit etenivät mukavasti rupatellen. Vieressä joku ukko alkoi kusta muiden jalkoihin. Normishittiä.

Kävin läpi vielä kisastrategian kun lähtölaskenta alkoi. Ruuhkaa tulisi olemaan alussa jolloin maltti korostuisi entisestään ja lähtöviivalle ja ensimmäisten kilometrien aikana hukattavat sekunnit pitäisi tarvittaessa ajaa hiljalleen kiinni. 5…4…3…2…1 ja liikkeelle. Rusikoiden massaa edellä työntäen lähtöviivalle kesti kahdeksan sekuntia. Tämä pitäisi huomioida matkan edetessä ettei vahingossakaan satu käymään niin kulahtaneesti että esimerkiksi nettoajalla 2.20 alittuu, mutta virallinen bruttoaika jää hitaammalle puolelle. Pääsin etenemään suhteellisen inhimillisesti aivan lähtösuoran oikeaa reunaa ja vähitellen pystyin löytämään sopivan rytmin. Toiveissa olisi myös heti alusta alkaen sopivan juoksukaverin/ryhmän löytäminen ettei tarvitsisi yksin matkaa puskea. Siegessäulen tolpan ohitettua vasemman puolisella kaistalla näkyikin juuri tämmöinen ryhmä – naisten jänikset ja röykkiö juoksijoita keula-autoineen. Eroa tuohon porukkaan oli kilometrin kohdalla paremmista lähtöasemista johtuen noin 15 sekuntia. Se ero pitäisi siis imeä kiinni mieluiten mahdollisimman pian.

Keskityin kuitenkin omaan tahtiin säilyttäen tuntuman autoon. Ohituskaistalla piti olla jatkuvasti. Ensimmäinen 5 km meni aika tasan 17 minuuttiin. 2.20 alitusta pohtien 25 sekuntia liian hitaasti. Ensimmäisellä juoma-asemalla en bongannut omaa juomapulloani eli kilpailu oli startannut varsin lupaavasti. Myöhemmin kuulin että Carita oli napannut tuon pullon itselleen (oltiin ennen starttia käyty läpi jos näkyy meikäläisen pulloja pöydällä niin ottaa niistä itselle lisävirtaa).

Kympin lähestyessä tuulenvire alkoi kasvaa ja yksinjuoksu alkoi kyrsiä hyvän jänisporukan painellessa 15 sekuntia edellä. Päätin pienellä riskilläkin imeä tuon jengin kiinni. Ajoin tuon eron kiinni 12 kilometriin mennessä. Ryhmään päästyäni pystyin jälleen huilailla ja ero omatoimiseen etenemiseen oli massiivinen. Vauhdinnosto kympin jälkeen johti siihen että 5 km välillä 10-15 km oli 16.06 (48 sekuntia kovempi kuin sama väli edellisvuoden ennätysjuoksussa) ja yhtäkkiä oltiinkin heittämällä alle 2.20 vauhdissa. Juoksu kulki silti hallitusti ja pullotkin alkoivat löytyä pöydiltä. Tosin yhdellä asemalla käteen jäi vain pelkkä tukikeppi ja toisella asemalla satuin pudottamaan pullon. Mutta pieni säätäminen piti virkeänä ja varageelit tulivat käyttöön.

Puolimatka lähestyi ja meni ohi. 1:09:41. Naureskelin mielessäni että tahti oli minuutin kovempi kuin Tallinnassa puolimaratonin loppuaika vain kaksi viikkoa aiemmin. Kunnonajoitus oli kai siis onnistunut. Jänikset tekivät hyvää duunia ja edellä ajanut auto näytti väliaikojen lisäksi edellisen tonnin ajan sekä ennustetun loppuajan jos meno säilyisi tämmöisenä. 30 km paalu lähestyi ja juoksu tuntui siltä ettei homma olisi käynnistynytkään vielä. Edeltä alkoi tulla selkiä vastaan mutta hieman huolestuneena aloin huomata jänisten vauhtien tippuvan muutamia sekunteja. Itsellä oli menohaluja joten pohdin seuraavan siirron tekemistä.

30 km kohtaan tulin noin 1,5 minuuttia kovempaa kuin Valenciassa. Edelleen hyvässä vauhdissa noin 2.19 loppuaikaan. Jossain 30 kilometrin jälkeen päätin jättää naiset ja jänisauton. Kudammilla puhalsi hyvä tuuli mutta ajattelin että nyt on puskettava jotta tahti säilyy maaliin. Muutama muu äijä ryhmästä lähti peesiin mutta kaikki halusivat vain matkustaa leveitten hartioitteni takana. Lisäsin vauhtia entisestään ja 35 km kohdalla painelin jo yksin. Naiset olivat jääneet noin 10 sekuntia. 36 km kohdalla olisi kaivannut energiaa kun ensimmäiset pienet krampit ilmaantuivat oikeaan pohkeeseen, mutta satuin ottamaan vahingossa väärän pullon. Oli kuitenkin huikkaa otettava ja pullossa taisi olla maun perusteella Jaskan hönttöä, mutta tässä vaiheessa ei voi alkaa ronkeliksi. Jos joku miettii sähellystä pullojen kanssa, niin kaikki normijuoksijoiden omat pullot oli survottu juoma-asemille ahtaaseen sumppuun pienelle pöydälle josta vauhdissa oman nappaaminen oli aikamoinen taitolaji. No, onneksi Berliinissä ei järjestäjien juoma-asemat lopu.

37 kilometrin kohdalla mieli alkoi tehdä kompromisseja. Jalat tuntuivat hyvältä, mutta yhtäkkiä pää alkoikin laskea kuinka paljon saa hyytyä että vielä ehtii alle 2.20 ja mikä pahinta jossain vaiheessa tuli mieleen vauhdin himmailu ja “vain” ennätykseen tyytyminen vaikka 2.20 ylittyisikin. Edellislauantain Oslon kympiltä oppineena en onneksi kuunnellut tällä kertaa ja yritin pitää tikityksen samana. 40 km ja taulussa 2:12:18. 7 minuuttia ja 42 sekuntia vielä aikaa könytä loppupätkä. Muitakin ukkoja kamppaili samojen tuntemuksien kanssa pienin välimatkoin joten ei tarvinnut vääntää yksin. Olin useamman kerran käynyt läpi skenaariota että joutuisin virittää kiriä Brandenburgin portilta jotta ehtisin tavoitteeseen. Portille saavuttua näin maalin ja kellon ja tajusin ettei tarvitsisi edes kiriä. Nautiskelin lopun, nostin kädet ilmaan ja karjaisin viimeisetkin pöhinät ulos. 2:19:36. Helposti. Heitin femmat muille haamurajan alittaneille ja lähdin Erdingerille normi-ihmisten osastolle kun muut kilpakumppanini siirtyivät eliittiteltan puolelle suoraan maaliviivalta.

Miltä alitus tuntui kisan jälkeen? Maimosen Jarno kyseli Facebookissa olinko saavuttanut Z:n määrittämän maratononnellisuuden. En usko. Maratontyytyväisyyden ilman muuta mutta onnellisuuden – en vielä. Olin ajatellut että 2.20 tuntuisi jotenkin juhlavalta ja että se tulisi tiukan valmistautumisen ja raaston jälkeen aivan totaalisella flowjuoksulla. Mutta se alittuikin helposti ja rutiinijuoksulla eikä aiheuttanut edes maaliviivalla isompia pöhinöitä ja tunteenpurkautumisia. Ja se loppuen lopuksi siinä onkin hienointa. Uskon että parantamisen varaa jäi monella osa-alueella, mutta vihdoin 30 vuoden juoksemisen jälkeen omissa jaloissa on tunne että ehkä tässä vähitellen alkaa olla valmis kilpailemaan myös isojen poikien kanssa. Hitaasti hyvä tulee. Nyt kasaillaan paketti jälleen kuntoon ja aloitetaan treeni kohti maratononnellisuutta.

Mitä tapahtui sitten Erdingerin jälkeen? Menin tsekkaamaan Caritan väliajat ja bongaamaan hänen loppukirin alkua Brandenburgin portille. Tavoitteena ollut 3.30 meni helposti alle ja juoksu näytti mallikkaalta vielä 42 kilometrin kohdalla. Tavoitteellinen ja harkittu parin kuukauden projekti tuli onnistuneeseen finaaliin. Kohtalaisen jees päivä.

Dataa Movescountista.

 

Maraton on parasta (SM-maratonin kisaraportti)

Ensimmäinen maraton on taputeltu. Aikaisemmin en ole vastaavaa matkaa kulkenut edes mopon tai polkupyörän kyydissä, saatika sitten juosten. Nyt olen ja varsin tyydyttävällä tuloksella: 2.27,12 ja SM-hopea kainalossa. Tässä pieni, mutta hieman venähtänyt tiivistelmä kilpailusta ja sen kulusta.

Vantaan SM-maratonin otin alustaviin suunnitelmiin jo viime syksynä ilman sen suurempaa stressiä ja painotusta harjoittelussa. Treeni ja keskittyminen skabaan alkoi käytännössä Ruotsi-ottelun viimeiseltä esteeltä selvittyäni syyskuun alkupuolella. Viisi viikkoa on liian lyhyt aika valmistautua maratonille, joten päätin käyttää sen mahdollisimman hyvin hyödyksi. Juoksemattomia kilsoja olisi turha lähteä ottamaan kiinni millään tehokuurilla joten mentiin muutaman kovemman ja pitkän treenin taktiikalla höystettynä parilla extrapitkällä kevyehköllä lenkillä. Viikko Ruotsi-ottelusta juoksin myös Tallinnan puolimaratonin reippaana harjoituksena. Muu aika otettaisiin lepoa, läpsyteltäisiin kevyttä lenkkiä, löhöiltäisiin sohvalla ja tankattaisiin hyvin. Taktiikka onnistui hyvin lukuunottamatta pientä flunssajaksoa syyskuussa sekä 1,5 viikkoa ennen starttia iskenyttä hetkellistä ja yhden illan kestänyttä oksennustautia. Bonuksena tuli myös parin päivän kuume ja viikkoa ennen draivi ei ollut aivan niin tapissa kuin olin laskeskellut. Mutta starttia kohti fiilis parani, eikä lähtöviivalla ollut pienintäkään epäilystä että mikään voisi mennä pieleen.

Ennen lähtöä suunnitelmissa oli tasaisen rento alku, mutta ei ainakaan hitaampia tonneja kuin 3.30. Pieni käsijarru päällä ja tavoitteena nykymaratontrendin mukaisesti tykittää muikea “negative split”, tai ainakin tasavauhtinen loppuun asti. Olin päättänyt pitää 30 km kuuluisaa paalua pilkkanani ja aloittaa juoksun vasta siitä. Totesin tuon legendaarisen seinän olevan vain henkistä ja uskoin että katkeaminen olisi suorastaan mahdotonta. Saman aikaisesti myönsin kuitenkin että 21,1km jälkeen meikäläisellä ei olisi mitään tietoa mitä tapahtuisi siitä seuraavina kilometreinä…

Varikkotiimi Jussi, Carita ja Anneli oli tehtäviensä tasalla ja täydellinen maratonluottavaisuus oli päällä kun rantauduin Tikkurilan Urheilutalolle. Kevyt verryttely, viime hetken tankkaukset ja viivalle. Tästä se lähtisi.

50 metriä juostu ja Wille “Mr. SM-Mara” Keihänen irtiotossa.

Ensimmäinen kilometri oli hankala, koska jalat vaativat kovempaa starttia. Lewis Koririlla kesti hetken aikaa ennen kuin huvitti kärkeen tulla ja ei aikaakaan kun kolmen porukka irtaantui muista. Korir, meikäläinen ja Harri Nissinen aka Forrest G. Jotkut juoksupiirit kutsuvat Nissistä mairittelevalla lempinimellä “Tatuoitu läski”, mutta jannu oli vedetty niin kompressiosukkiin, -hihoihin ja korsetteihin, että mahdolliset läskit sekä tatuoinnit olivat hyvin piilossa joten hetken aikaa kesti tajuta että tässä ollaan Forrest G:n kanssa tahkoamassa rinkiä. Väliaikoja en jaksanut sen ihmeempiä kellotella ja pidin alussa huolen vain siitä että pysyttäisiin alle 3.30/km-vauhdissa. Sekin huolehtiminen loppui jossain vaiheessa ja annoin vain rullailla tasaisesti. Korir jaksoi lenkkeillä seurassamme noin kolme kilometriä, jonka jälkeen miestä ei näkynytkään. Ensimmäisellä 10,55 km kierroksella juoksu maittoi ja se eteni helpolla fiiliksellä ajassa 36.39. Kierrosmääräkään ei tuottanut ongelmia, sillä olinhan mailia juossut pari kertaa sekä hallissa on 200m radalla tullut 800m tahkottua useammankin kerran.

Seuraava kierros eteni samoissa merkeissä. Nissisen kanssa jolkoteltiin ja yleisölle morjesteltiin. Välillä joku jaksoi luetella eroa Koririin. Takaa-ajajista ei ollut mitään havaintoa. Keskityin vain omaan ravaamiseen. Huomasin että kierroksen viimeinen reilu tonni sopi minulle erinomaisesti ja päätinkin rullailla sen hieman reippaammin. Kuin vahingossa Forresti alkoi jäädä ja puolimaraan saavuin ajassa 1.13,07 (kierros: 36.28). Eroa oli tullut reilun kilometrin aikana 17 sekuntia. Ennen en puolimaratonia pidempää kisaa ollut vetänytkään ja paalun kohdalla jostain mielen syvimmistä syövereistä tuli esille Tuntematoman Sotilaan kohta missä ylitetään vanhaa rajaa taistelun tiimellyksessä: “Ja tähän loppui sitten meitin oikeutemme. Meinaan tästä lähtien ollaan rosvoretkellä. Että sen tiedätte.” Rosvoretki kuulosti tuolla hetkellä hyvältä, lisäsin kaasua ja tykitin tunnontuskista vapaana syvemmälle Tikkurilan kannaksille.

Puolimatkassa meno vielä nautinnollisen helppoa.

Seuraava kriittinen paalu odottelikin jo kulman takana. Legendaarinen 30 km. Täältä jostain löytyisi kuulemma se seinä. Oma meno paalulla tuntui erittäin kevyeltä ja päätin että tänään halveksitaan seinää. Vauhti oli kiihtynyt ja vilkaistuani kelloa laskeskelin, että tässähän lasketellaan vielä 2.25:n loppuaikaan. Pieni alamäki-ylämäki edessä jonka jälkeen suosikkipätkäni ja viimeiselle kierrokselle yleisömassan edestä. Siitä sitten nopeasti viimeinen kieppi alta pois, cokis käteen, palkintojenjakoon ja tyytyväisenä loman viettoon Istanbuliin. That’s the plan. Mutta plänit muuttuvat maratonillakin nopeasti. Alamäessä väistäessäni äkillisesti kierroksella ohitettavaa oikean pohkeen yläosa kramppasi. Hetkellisesti, mutta nopean ilkeästi. En vielä huolestunut. Sitten tiukka ylämäki ja vasen takareisi nykäisi. Nyt alkoi jo hieman huolestuttaa. Perkeleen kolmekymppiä. Ja krampit jatkuivat ja jatkuivat. Tasaisin väliajoin: oikea pohje, vasen pohje, oikea takareisi, oikea takareisi. Päätin rauhoittaa ja tasata menoa. Katsoin kaukaa kierroksella ohitettavat ettei äkkiliikkeitä tulisi. Tiesin, että jos kokojalkakramppi tulee niin tämä ravi on pian ravattu. Viimeiselle kierrokselle lähtiessä muu ruho käski mennä kovempaa, mutta pää ja jalat käskivät että nyt on parempi varmistella. Kieppiin kului aikaa 35.56 eli puoli minuuttia kovempaa kuin edelliseen. Ero Nissiseen oli kasvanut jo yli minuuttiin. Eroa en tiennyt, eikä se kiinnostanutkaan. Tästä eteenpäin mentäisiin vain omaan juoksuun keskittyen.

Kilometrit painaa.

31, 32, 33, 34, 35, 36, 37. Tolpat tulivat ja menivät. Krampit lisääntyivät ja erityisesti mäkipätkät tuntuivat karmaisevilta. Kierroksella ohitettavista en päässyt enää yhtä lennokkaasti ohi. Välillä joku katsoja luetteli eroa Koririin ja välillä joku väliaikatietoa Kalevan Maljasta. Kumpikaan tieto ei kiinnostanut p:n vertaa kun takana on 38 km matkaa ja edessä sitäkin pahemmat neljä kilometriä. Toivoin vain että Nissinen on tarpeeksi kaukana, eikä tarvitse stressata vauhdin lisäämisellä. Neljäkymppiä tuli ja meni. Muistin fiiliksen edelliseltä kierrokselta ja sen kuinka letkeästi olin noteerannut tuon tolpan olemassaolon. Kaksi kilometriä ja saatanalliset 195 m päälle vielä tahkoamista. Pääkin alkoi sumentua. Tuli muutamia ruuhkakohtia, joissa piti yrittää kierroksella ohitettaville huutaa kummalta puolelta tullaan ohi. Onneksi muutamilla menijöillä oli enemmän pateja huutamiseen kuin minulla ja väylää löytyi. 41km näkyi ja Eero Hosion tuttuakin tutumpi ääni alkoi kuulua jo kaukaa. “Nummela, Nummela, hyvin menee. Kaksi ja puoli tuntia menee reippaasti!” Läiskin menemään loivaa alamäkeä kun takaa kuului myös toinen ääni: “50 metriä eroa, nyt Harri!”. Tämä tästä puuttuikin. Kirikamppailu viimeisellä kilometrillä. Onneksi oli suosikkipätkäni menossa ja sain ryhtiä alamäkeen jossain määrin. Päätin, että en 42 kilometriä juokse vain ja ainoastaan siksi että menetän mitalini (jospa Harri ei olekaan yksin vaan mukana on myös joku toinen korppikotka hönkimässä raatoani?) loppukirissä. Havaitsin sumean “600m maaliin”-kyltin. Yksi käännös ja sillan yli. Se olisi siinä. Käännöksen jälkeen näin Minnan hyppimässä ja karjumassa vauhtia edessä. Valtakunnan johtava Keulapyöräkin oli löytänyt loppupätkälle karjumaan. Yllätyksekseni vaihde vaihtui ykköseltä kakkoselle sillalle ja ohitin 42km kyltin. Katsoin taakseni ja huomasin Forrestin olevan vielä 50 m päässä. Siinä vaiheessa tiesin, että taistelu on taistelu ja hopea on taskussa. Maalivaatteen yli ja rojahdus maahan. Se oli siinä. Mikä fiilis. Maraton on aivan perseestä, mutta saman aikaisesti jopa parasta.

Viimeinen mäki. 195 m maaliin ja turvallinen kaula.

Loppuaika 2.27,12 (3.29/km), joten keräiltyä tuli viimeisellä rundilla ja erityisesti viimeisen vitosen aikana. Kierrosaika oli murskaavan rauhallinen 38.03 (3.37/km). Pelkäsin jalkojen vetävän kokokramppiin, mutta näin ei käynyt. Jatkuvat pienet kramppailut tekivät väännöstä tuskaisan, onneksi tajusin kuitenkin passata menoa. Loppuanalyysinä ei voi todeta muuta kuin lisää treeniä koneeseen niin hyvä tulee. Joku voisi myös analysoida, että välin 20-30 kiristys oli turha ja liian aikaisin, mutta kuka tietää vaikka veto olisi loppunut kevyemmästäkin vauhdista. Nyt voin todeta, että onneksi nykäsin.

Vantaan maratonin ykkösvarikkotiimi.

Vuosi on kieltämättä ollut kohdallani kohtalaisen hyvä SM-mitalien varjolla. Ensimmäisen aikuisten henkilökohtaisen SM-mitalini nappasin SM-hallien 1500 metriltä helmikuussa, sen jälkeen niitä ropisi vielä hallien 3000 metriltä, puolimaratonilta, Kalevan Kisojen 3000m esteistä sekä nyt maratonilta. Mukaan höystöön vielä SM-viestien 4x800m hopea. Pakko myöntää, että tämä viimeisin maistuu parhaimmalle, vaikkakin tuo ensimmäinen tiputti aikamoisen gorillan selästä.

Tulevaisuuden askelmerkit hiotaan kuntoon seuraavien viikkojen aikana. Sitä ennen lomaillaan hetki Istanbulin lämmössä. Kävely oli pirullista vielä torstaina, mutta nyt eteneminen sujuu jo ilman tuen hamuamista ja oikein päin myös portaikoissa.

Loppuun vielä iso kiitos kaikille onnitteluista! Välillä on ollut tunne, että seuraakohan näitä skaboja ja kansallisia juoksijoita kukaan, mutta viimeistään tämä, Kalevan Kisojen esterypemiseni tai Ruotsi-ottelun loistojuoksu ovat osoittaneet minulle sen että kansallisia juoksuja seurataan sittenkin isolla kädellä vieläkin. Kuinka monen puolituntemattoman ihmisen olen kuullut viime aikoina suorastaan karjuneen kotisohvalla Kalevan Kisojen tai Ruotsi-ottelun viimeistä kierrosta seuratessa. Kiitos tästä ja toivottavasti seurailette jatkossakin!

Maratonkeskittyneisyyttä

Eilen vietettiin TV2:lla huippu-urheiluiltaa. Paikalle oli Joulupukkia, Esko Seppästä, Mehu-Jannea, Bubia, Nasse-setää ja Riutan Seppoa lukuunottamatta kutsuttu kaikki Suomen urheiluviisaat, joten odottelin edes jonkin sortin trilleriä ja viihdykettä. Olisihan se kuitenkin pitänyt arvata, että ilta olikin väsyneempi kuin väsyneimmätkään vässykät osasivat odottaa. Palailen mahdollisesti illan antiin myöhemmin, mutta nyt on keskittyminen maratonin ihmeellisessä maailmassa. Miksi maratonissa? Koska maraton on parasta. Tai näin ainakin sanotaan. Tai eilen ei sanottu, koska kukaan keskustelijoista ei maratonia ole koskaan juossut. En ole myöskään minä, mutta sunnuntaina asia muuttuu.

Vantaalla siis mennään 42 kilometriä ja muutama sata metriä päälle. Valmistautuminen on ollut kaiketi kohdallaan kokonaisen kuukauden spesiaalimaratreenijakson myötä ja olo on täynnä ainakin 90% maratonluottavaisuutta. Veri on vetänyt maratonille jo pidemmän aikaa ja nyt kun SM-maraton sattui osumaan Suomen ykkösmaratontapahtumaan (kysy mielipidettä uudestaan sunnuntai-iltana) Vantaalle ja otolliseen ajankohtaan niin eihän haasteesta voi kieltäytyä. Siitä on hyvä porkkana lähteä kehittämään tulevaa maratoonarin uraa kohti ensi syksyn haasteita vauhdikkaammissa ympyröissä.

Olen aina pitänyt maratonia kuninkuusmatkana ja päätös tänä syksynä debytoinnista tuli jo viime vuonna kun olin ensimmäisen puolimaratonin päässyt maaliin. Ensimmäinen mennään fiilistellen läpi geelejä imeskellen, reitin varteen roudattuja bändejä (mm. Duke and the Samoan Guys) kuunnellen ja katsellaan mikä on lopputulos. On tässä jonkin sortin taktiikkaakin mietitty, mutta eiköhän ne unohdu viimeistään lähdön hetkellä.

Kalevan Malja -taistossa on huhujen mukaan tiukka ja tasainen tilanne HKV:n ja Turun Urheiluliiton välillä ja Turulta onkin tulossa kova, kansainvälinen ja nimivahva arsenaali Vantaalle. Muutenkin lähtöviivalle pakkautuu äijää kuin pipoa (47 kpl), mutta mestaruustippaus on helppo: Lewis Korirille ei kukaan mahda mitään. Parhaan suomalaisen tittelistä sen sijaan tullaan käymään mielenkiintoinen taisto ja toivottavasti myös itse pystyisi tuohon porukkaan sotkemaan mukaan.

Sunnuntaina nähdään, onko se mara vielä parasta vai ei. Ja jos se ei enää ole parasta, niin aina voi lohdutukseksi katsella Duke and the Samoan Guysin live-esitystä Koisorokista YouTubessa – hieman maantiemies Mannisen oloista lavaliikehdintää muuten.

Inspiraatiota Vantaalle: Mutai ja Mayo Berliinissä.