Muutama vuosi sitten laitoin tavoitteeksi “Sub 2.20 before 2020” eli maratonin ns. paskarajan/hölkkärajan (2.20) alle ennen vuotta 2020. Tietenkin mielen sopukoissa toivomus oli että jalka nousisi mahdollisesti myös rivakammin mutta muutaman vuoden tahkotessa 2.27:n loppuaikoja tuntui myös 2.20 olevan hurjan työn takana. Tuo “hurja” työ tuottikin tulosta pari vuotta etuajassa sunnuntaina Berliinissä kun kello pysähtyi aikaan 2:19:36. Hurjinta siinä kaikessa oli se että se ei missään välissä ole vaatinut mitään hurjaa työtä. Se vain sattui menemään alle.
Olen juossut muutamia maratoneja aiemmin ja osa niistä on sisältänyt hienojakin sankaritarinoita ja fiilistelyä siitä kuinka on tultu raamit kaulassa kontaten maaliin. Näillekin on paikkansa, mutta fakta on että sillä tyylillä ei juosta rekordeja eikä aliteta tulosrajoja. Onneksi olen niistä juoksuista viimeisten neljän maratonin aikana oppinut pois. Minkäänlaista eeposta ei Berliinin juoksustakaan saa väkisin kasaan. Se oli tylsän hillitty suoritus joka erinomaisesta lopputuloksesta huolimatta tuntuu siltä että paljon jäi vielä varastoon. Samasta syystä en koskaan jaksanut Valencian maratonin viime syksyn ennätysjuoksusta kirjoitella mitään ja tuntemus osoittautui jälleen kerran oikeaksi.
PWT-Urheilumatkojen Simo sai heinäkuussa kylvettyä meikäläiselle ajatuksen Berliiniin lähdöstä. Omat maratonajatukset olivat vasta myöhemmässä syksyssä, mutta Berliinin vetäisy välipalana ja viime vuonna onnistuneen tuplamaratonin (syyskuu + marraskuu) toistaminen kuulosti ideana toteuttamisen arvoiselta. Vielä kun Carita innostui kanssa debyyttimaratonille lähdöstä niin tavoite oli asetettu ja kaukaisissa haaveissa luonnollisesti 2.20 alitus joka ensimmäisien treenien ja kesän kunnon perusteella tuntui kyllä toivottoman kaukaiselta. Itse asiassa sen alitus tuntui toivottomalta aina edellisviikkoon saakka, mutta Tallinnan kankeasti sujuneen puolimaratonin (1:10:39) jälkeen vaihdelaatikkoon löytyi jostain pari uutta pykälää ja viikkoa ennen juostu Oslon maratonin kymppi (30.57) oli fiilikseltään yksi juoksu-urani parhaista. Huippuaika suli mentaalipuolen pehmeyteen muutaman välikilometrin aikana, mutta jalkojen fiilis loi uskoa että kunto olikin jostain löytynyt oikealla hetkellä. Vielä kun maratonviikon rento 6 km “maravauhtinen” sujui tuulihousuissa Haagaa pujotellen täyttä sexyrunningia alkoi #beatberlin42 tuntua realistiselta.
Suurien maratonien aikaan kaupunkien habitus muuttuu. Kansainvälistä lenkkarikansaa alkaa palloilla ympäriinsä. Eri kaupunkimarojen rotseja, reppuja ja näivettyneitä kisalätsiä näkyy siellä täällä. Ihmiset puhuvat toisilleen ja morjestelevat. Leppoisaa menoa. Kisoja edeltävät rutiinit ovat itsellä aika samanlaisia. Vapiano on kova sana, nukuttua tulee paljon ja koko ajan sekä vaimon ollessa mukana herkistävä shoppaus myös kuuluu kuvioon. Berliinin maratonin expossa ei hirveästi tarvinnut tosin rahaa tuhlata kun Saksa kehitysmaana on pankkikorttien käytössä kaukana viime vuosituhannella.
Hotellilla oli maratoonareille aikaistettu aamupala ja heti klo 6.00 olin kärkkymässä pekonia oven takana kun omien juomien jättö oli tehtävä jo ennen klo 7.30 kisa-alueelle. Sen verran ajoissa olin liikkeellä että kaupunki nukkui vielä. Muutamat laitapuolen mestarit toivottivat onnea Savignyplatzin sillan alla. Juna lähtöön ja järjestäjien juomarekalle jättämään eväät. Perinteinen juomaralli oli tehty edellisiltana, pulloja oli jokaiselle pisteelle ja suunnitelma oli selvä: paria eri urheilujuomaa, vettä, geelejä ja jesaria risujen ympärille. Taskuun vielä b-suunnitelmana geelejä jos jostain syystä pulloja ei juoma-asemilla näy.
Jalat tuntuivat hyviltä ja ruho tuntui heräilevän mukavasti aamuun. Lähdin verryttelemään noin 50 minuuttia ennen starttia. Kevyttä höntsäilyä, muutama maravauhtinen rullailu, nesteytystä ja kevyttä venyttelyä. 15-20 minuuttia ennen menin kärkkymään hyvää paikkaa karsinaan joka avattiin käsipyöräilijöiden lähdettyä. Hieman turhan kauas jäin starttiviivasta, mutta pääsin hivuttaen ryysimään noin kymmenen metrin päähän lähtöviivasta. Eturivissä oli eliitti ja subeliitti. Alle 2.40:n menijät muodostivat sitten A-blokin, missä itsekin olin. Olin varannut lämmikkeeksi Arkansasin yliopiston vanhan lumppupaidan jolla sain heti kavereita lähtöviivalla Missourin St. Louisin Big River Running Companyn jannuista. Yhteisiä tuttujakin löytyi ja starttia edeltävät minuutit etenivät mukavasti rupatellen. Vieressä joku ukko alkoi kusta muiden jalkoihin. Normishittiä.
Kävin läpi vielä kisastrategian kun lähtölaskenta alkoi. Ruuhkaa tulisi olemaan alussa jolloin maltti korostuisi entisestään ja lähtöviivalle ja ensimmäisten kilometrien aikana hukattavat sekunnit pitäisi tarvittaessa ajaa hiljalleen kiinni. 5…4…3…2…1 ja liikkeelle. Rusikoiden massaa edellä työntäen lähtöviivalle kesti kahdeksan sekuntia. Tämä pitäisi huomioida matkan edetessä ettei vahingossakaan satu käymään niin kulahtaneesti että esimerkiksi nettoajalla 2.20 alittuu, mutta virallinen bruttoaika jää hitaammalle puolelle. Pääsin etenemään suhteellisen inhimillisesti aivan lähtösuoran oikeaa reunaa ja vähitellen pystyin löytämään sopivan rytmin. Toiveissa olisi myös heti alusta alkaen sopivan juoksukaverin/ryhmän löytäminen ettei tarvitsisi yksin matkaa puskea. Siegessäulen tolpan ohitettua vasemman puolisella kaistalla näkyikin juuri tämmöinen ryhmä – naisten jänikset ja röykkiö juoksijoita keula-autoineen. Eroa tuohon porukkaan oli kilometrin kohdalla paremmista lähtöasemista johtuen noin 15 sekuntia. Se ero pitäisi siis imeä kiinni mieluiten mahdollisimman pian.
Keskityin kuitenkin omaan tahtiin säilyttäen tuntuman autoon. Ohituskaistalla piti olla jatkuvasti. Ensimmäinen 5 km meni aika tasan 17 minuuttiin. 2.20 alitusta pohtien 25 sekuntia liian hitaasti. Ensimmäisellä juoma-asemalla en bongannut omaa juomapulloani eli kilpailu oli startannut varsin lupaavasti. Myöhemmin kuulin että Carita oli napannut tuon pullon itselleen (oltiin ennen starttia käyty läpi jos näkyy meikäläisen pulloja pöydällä niin ottaa niistä itselle lisävirtaa).
Kympin lähestyessä tuulenvire alkoi kasvaa ja yksinjuoksu alkoi kyrsiä hyvän jänisporukan painellessa 15 sekuntia edellä. Päätin pienellä riskilläkin imeä tuon jengin kiinni. Ajoin tuon eron kiinni 12 kilometriin mennessä. Ryhmään päästyäni pystyin jälleen huilailla ja ero omatoimiseen etenemiseen oli massiivinen. Vauhdinnosto kympin jälkeen johti siihen että 5 km välillä 10-15 km oli 16.06 (48 sekuntia kovempi kuin sama väli edellisvuoden ennätysjuoksussa) ja yhtäkkiä oltiinkin heittämällä alle 2.20 vauhdissa. Juoksu kulki silti hallitusti ja pullotkin alkoivat löytyä pöydiltä. Tosin yhdellä asemalla käteen jäi vain pelkkä tukikeppi ja toisella asemalla satuin pudottamaan pullon. Mutta pieni säätäminen piti virkeänä ja varageelit tulivat käyttöön.
Puolimatka lähestyi ja meni ohi. 1:09:41. Naureskelin mielessäni että tahti oli minuutin kovempi kuin Tallinnassa puolimaratonin loppuaika vain kaksi viikkoa aiemmin. Kunnonajoitus oli kai siis onnistunut. Jänikset tekivät hyvää duunia ja edellä ajanut auto näytti väliaikojen lisäksi edellisen tonnin ajan sekä ennustetun loppuajan jos meno säilyisi tämmöisenä. 30 km paalu lähestyi ja juoksu tuntui siltä ettei homma olisi käynnistynytkään vielä. Edeltä alkoi tulla selkiä vastaan mutta hieman huolestuneena aloin huomata jänisten vauhtien tippuvan muutamia sekunteja. Itsellä oli menohaluja joten pohdin seuraavan siirron tekemistä.
30 km kohtaan tulin noin 1,5 minuuttia kovempaa kuin Valenciassa. Edelleen hyvässä vauhdissa noin 2.19 loppuaikaan. Jossain 30 kilometrin jälkeen päätin jättää naiset ja jänisauton. Kudammilla puhalsi hyvä tuuli mutta ajattelin että nyt on puskettava jotta tahti säilyy maaliin. Muutama muu äijä ryhmästä lähti peesiin mutta kaikki halusivat vain matkustaa leveitten hartioitteni takana. Lisäsin vauhtia entisestään ja 35 km kohdalla painelin jo yksin. Naiset olivat jääneet noin 10 sekuntia. 36 km kohdalla olisi kaivannut energiaa kun ensimmäiset pienet krampit ilmaantuivat oikeaan pohkeeseen, mutta satuin ottamaan vahingossa väärän pullon. Oli kuitenkin huikkaa otettava ja pullossa taisi olla maun perusteella Jaskan hönttöä, mutta tässä vaiheessa ei voi alkaa ronkeliksi. Jos joku miettii sähellystä pullojen kanssa, niin kaikki normijuoksijoiden omat pullot oli survottu juoma-asemille ahtaaseen sumppuun pienelle pöydälle josta vauhdissa oman nappaaminen oli aikamoinen taitolaji. No, onneksi Berliinissä ei järjestäjien juoma-asemat lopu.
37 kilometrin kohdalla mieli alkoi tehdä kompromisseja. Jalat tuntuivat hyvältä, mutta yhtäkkiä pää alkoikin laskea kuinka paljon saa hyytyä että vielä ehtii alle 2.20 ja mikä pahinta jossain vaiheessa tuli mieleen vauhdin himmailu ja “vain” ennätykseen tyytyminen vaikka 2.20 ylittyisikin. Edellislauantain Oslon kympiltä oppineena en onneksi kuunnellut tällä kertaa ja yritin pitää tikityksen samana. 40 km ja taulussa 2:12:18. 7 minuuttia ja 42 sekuntia vielä aikaa könytä loppupätkä. Muitakin ukkoja kamppaili samojen tuntemuksien kanssa pienin välimatkoin joten ei tarvinnut vääntää yksin. Olin useamman kerran käynyt läpi skenaariota että joutuisin virittää kiriä Brandenburgin portilta jotta ehtisin tavoitteeseen. Portille saavuttua näin maalin ja kellon ja tajusin ettei tarvitsisi edes kiriä. Nautiskelin lopun, nostin kädet ilmaan ja karjaisin viimeisetkin pöhinät ulos. 2:19:36. Helposti. Heitin femmat muille haamurajan alittaneille ja lähdin Erdingerille normi-ihmisten osastolle kun muut kilpakumppanini siirtyivät eliittiteltan puolelle suoraan maaliviivalta.
Miltä alitus tuntui kisan jälkeen? Maimosen Jarno kyseli Facebookissa olinko saavuttanut Z:n määrittämän maratononnellisuuden. En usko. Maratontyytyväisyyden ilman muuta mutta onnellisuuden – en vielä. Olin ajatellut että 2.20 tuntuisi jotenkin juhlavalta ja että se tulisi tiukan valmistautumisen ja raaston jälkeen aivan totaalisella flowjuoksulla. Mutta se alittuikin helposti ja rutiinijuoksulla eikä aiheuttanut edes maaliviivalla isompia pöhinöitä ja tunteenpurkautumisia. Ja se loppuen lopuksi siinä onkin hienointa. Uskon että parantamisen varaa jäi monella osa-alueella, mutta vihdoin 30 vuoden juoksemisen jälkeen omissa jaloissa on tunne että ehkä tässä vähitellen alkaa olla valmis kilpailemaan myös isojen poikien kanssa. Hitaasti hyvä tulee. Nyt kasaillaan paketti jälleen kuntoon ja aloitetaan treeni kohti maratononnellisuutta.
Mitä tapahtui sitten Erdingerin jälkeen? Menin tsekkaamaan Caritan väliajat ja bongaamaan hänen loppukirin alkua Brandenburgin portille. Tavoitteena ollut 3.30 meni helposti alle ja juoksu näytti mallikkaalta vielä 42 kilometrin kohdalla. Tavoitteellinen ja harkittu parin kuukauden projekti tuli onnistuneeseen finaaliin. Kohtalaisen jees päivä.
AKI NUMMELA 