#ROADTOBERLIN

BMW_Berlin_Marathon_logo.svg

Alkukesän isommat työkiireet ovat alkaneet helpottaa ja tilalle on tullut kiire päästä jälleen siedettävään juoksukuntoon. Kalevan Kisat kutittelevat jo viikonloppuna, mutta siitäkin seuraavia tulevia haasteita on jo laitettu isolla kalenteriin.

PWT-urheilumatkojen kautta avautui mahdollisuus lähteä haistelemaan Berliinin maratontuulia ja ilman muuta piti tilaisuuteen tarttua. Vielä kun “melkein #breaking2”-maratoonari Eliud Kipchoge varmisti osallistumisensa, tullaan Berliinissä näkemään hyvällä todennäköisyydellä myös uusi maailmanennätys eli isomman luokan spektaakkeli senkin myötä luvassa.

Ennen totisempaan maratreeniin siirtymistä pitää hoitaa vielä muutamat heinäkuiset ratastartit pois alta. Niitä on näillä näkymin jäljellä Kalevan Kisojen  5000 metriä sekä 3000 m esteet plus yksi 1500 metrin startti (koska #sub4-putki on saatava jatkumaan). Jos jokunen ratakisa ohjelmaan vielä eksyy niin se mennään puhtaasti Berliinin ehdoilla.

Niin paljon ylisanoja Berliinin maratonista on kuullut että pakkohan sinne on asettaa tavoitteeksi ennätyksen rikkominen ja miksei jopa 2.20 alitus. Jos 2.20 ei vielä syyskuun lopussa alitu, niin loppuvuodelle on suunnitelmissa mennä vielä toinen mara. Eli tarkoituksena noudattaa viime syksyltä hyväksi todettua kaavaa jolloin kohtalaisen kylmiltään tuli syyskuun lopussa vetäistyä Lahen SM-maraton 2:24:18 ja kaksi kuukautta myöhemmin Valenciassa nykyinen rekordi 2:21:31.

Lähtötilanne viime vuoteen verrattuna on varmaankin aika samanlainen. Äärivauhtien puolesta kunto on heikompi, mutta kestopuoli tuntuu olevan ehkä paremmalla mallilla. Ja koko ajan vauhti ja tuntuma tuntuvat paranevan, mutta aivan ei taida viime vuoden Kalevan Kisa -rytmiin jalat vielä vauhdeissa taida ehtiä. Kaivelinkin tulevaa treeniä pohtiessani esille viime vuoden Valencian maratonin valmistavan treenijakson ja aika heppoisella tekemisellä jalka nousi noinkin mukavasti marraskuun lopussa joten kiristämisen varaa treenissä onneksi on paljonkin! Kasasin tuohon avaintreenit. Välipäivinä otin joko lepoa, höntsäsin kevyttä pientä palauttavaa tai valmentelin.

Jos vielä sinua tämän syksyn loppuunmyyty Berliinin maraton kiinnostaa, PWT-Urheilumatkoilla on paikkoja jäljellä vielä muutamia. Eli jos haluat meikäläisen kanssa reissuun niin ilmoittautumista sisään ja mainitsemalla Runner’s High ilmoittautumisen yhteydessä, siitä heruu vielä 30 euron alennus!

#RHVAMOSVALENCIA-maratonkausi (3 kk) 30.8.-20.11.2016:

30.8. 1 km (2.59/km) + 2 km (3.00/km) + 3 km (3.00/km) + 2 km (2.58/km) + 1 km (2.49/km)
3.9. Ruotsi-ottelu 10 km 30:59 (3.06/km)

10.9. Tukholman 1/2-maraton 1:10:18 (3.20/km)
17.9. Pk-kevyt 42,2 km (5.00/km)
18.9. 3 x 5 km/3 min (3.29/km – 3.25/km – 3.16/km)
25.9. SM-maraton, 2:24:18 (3.25/km)
2.10. Pk-18 km (4.05/km) + VK-10 km (3.28/km)
5.10. 6 x 1000 m/ 2 min (2.59-2.59-2.58-2.58-2.58-2.55)
8.10. 3 x 5 km/3 min (3.18/km – 3.17/km – 3.12/km)
9.10. Kevyt 30 km (5.00/km)
12.10. Matolla: 2 x 3 km (3.19/km – 3.08/km)
16.10. Krakovan 1/2-maraton 1:08:32 (3.15/km)
18.10. Vuorijuoksua, Zakopane 2h 45 min ja 23 km (nousua 1040 m) (sis. 2h 20 min jälkeen Zakopanen radalla juostu 9.45 3000 m)
19.10. Vuorijuoksua, Zakopane 2h 35 min ja 21 km (nousua 1050 m)
23.10. VK-10 km (3.23/km) + 3 x 500 m reteään myötätuuleen (1.22-1.19-1.15)
26.10. Matolla: VK-8 km (3.16/km) + 4 x 1000 m/1,5 min (3.00-2.58-2.52-2.49)
30.10. Hirvihölkkäspecial VK-rento 14 km (3.43/km) + 10 min palauttelua + Hirvihölkkä (raskas reitti) 14,3 km 47.58 (3.21/km)
1.11. Pirkkolassa: VK-rento 2,9 km (3.46/km) + VK-2,9 km (3.28/km) + VK- 2 x 2 km (6.43-6.30)
5.11. Hallissa: 8 x 1600 m /2 min (4.59 -> 4.42 avg. 4.54 [3.04/km])
6.11. Kevyt 30 km
Miesflunssa (7.11.-10.11. juoksematta)
12.11. Hallissa: VK-tasavauhtinen 10 km 32.55 (3.17,5/km)
15.11. Valenciassa: Pk-25 km
16.11. Valenciassa: 2 x 2 km/3 min (6.30-6.26) + 3 x 1 km (VL-VL-kiihtyvä)/2 min (3.15-3.11-2.56)
20.11. Valencia maraton 2:21:31 (3.21/km)
-5km väliajat: 0-5 km 16:53 (3.23/km), 5-10 km 16:48 (3.22/km), 10-15 km 16:54 (3.23/km), puolimaraton: 1:10:44, 15-25 km 33:10 (3.19/km), 25-30 km 16:36 (3.19/km), 30-35 km 17:00 (3.24/km), 35-40 km 16.45 (3.21/km), 40-42,2 km 7:24 (3.21/km).

Maraton on parasta!

Viime viikolla tuli neljä vuotta täyteen ensimmäisestä maratonista. Maraton on aina erityinen kokemus. Neljä vuotta sitten Vantaalla sain koettua maratonin hyvät ja huonot puolet täydellisestä flowtilasta totaaliromahdukseen joka kuitenkin palkittiin isosti SM-hopealla. Silloin tein päätöksen että palaan SM-maratonille niin kauan kunnes mestaruus tulee. Ja niinhän se tuli sitten kolme viikkoa sitten Lahdesta. Vantaan ja Lahden väliin on mahtunut monenlaista maratonia jotka ovat olleet erittäin opettavaisia kokemuksia loputtomalla matkallani kohti katu-uskottavaa maratoonaria. Vielä on matkaa mutta suunta on oikea.

302575_10151070182637021_269461576_n

Neljä vuotta ensimmäisestä marasta. Kaunista.

Syksyn päätavoite on Valencian maraton. Valenciassa ajatus oli hilata ennätystä lähemmäs 2:20 kuin 2:30. Lahden piti toimia Valencia-projektin korkkauksena. Uskoin jaksavani vajavaisella treenillä pöhistä 30 kilometriin saakka. SM-maratonia edeltävä tekeminen nojasi vahvasti edellisviikkojen kilpailuihin. Ratajuoksukausi oli loppunut vain kolme viikkoa aiemmin ja työkiireiden myötä määrät olivat myös kesän aikana jääneet hyvin kevyiksi ja timanttisten Kalevan Kisojen (SM-hopeaa 3000 m esteistä ja 5000 metriltä) jälkeen keskittyminen oli entistä enemmän estevauhdin virittämisessä Ruotsi-otteluun saakka. Viime hetkillä saatu mahdollisuus juosta ratakymppi maaottelussa muutti kuitenkin suunnitelmaa ja esteet jäivät väliin – hyvä näin, ainakin kausi jatkui kolhuitta. Ratinassa ei kymppiä oikein vielä jaksanut juosta, mutta se loi varmasti hyvän ärsykkeen syksyn tekemisille. Viikko maaottelusta oli Tukholman puolimaraton ja viikko puolikkaasta juoksin Espoon Rantamaratonilla 3:30 jäniksenä yhdistettynä seuraavan aamun 3 x 5 km “maratonvauhtiseen treeniin”. Siinä isommin maratonvalmistautumisen ydinkohdat tällä kertaa. Viikot suorituksien välissä käytännössä lepäilin ja höntsäsin. Kunnon tiesin olevan kova, mutta maratonkunto on tunnetusti vielä oma lukunsa. Siksi luottamus siihen ei ollut vahvimmillaan. Olen luvannut ryhdistäytyä jälleen tarinoiden suhteen ja lupaan käydä koko vuoden treenaamistani tarkemmin läpi seuraavissa jorinoissa. Sen verran erikoista se on ollut että ansaitsee myös omiin muisteloihin pysyvän muistijäljen.

SM-maratonin lähtötilanne oli mielenkiintoinen. Lahdessa kisat ja erityisesti Jussi Utriaisen mukaantulo oli hieno asia. Edelleen kovassa kunnossa oleva kolminkertainen arvokisamaratoonari ja Suomen kaikkien aikojen kovin puolimaratoonari oli papereissani yhdessä Thijs Feuthin kanssa ykkössuosikki. Lisäksi Henri Ansio ja Jukka Kero omaisivat sen verran kokemusta ja kykyjä että podium ei olisi yllätys. Itseni laskin myös tähän joukkoon joka tappelisi mitaleista viimeiseen konttaukseen saakka. Top-5 veikkaus menikin putkeen. Onneksi järjestys ei vastannut ihan tippauksiani.

Tein perinteisen parin kilsan verryttelyn, rennot valmistelut ja haistelin Suomen Chicagon raikasta syyssäätä. Lämpötila oli hyvin miellyttävä noin kymmenen astetta ja pieni tuulenpuhuri. Jalat tuntuivat normaaleilta. Edessä olisi neljä 10,55 km kierrosta hieman vaihtelevassa maastossa. Tiesin sopivan vauhdin asettuvan 3.25-3.30 km-vauhtiin. Tiesin 3.25 tuntuvan helpolta, ja 3.30 hitaampaa olisi turha alussa juosta koska omassa maratonkeskittymättömyydessäni matka tappaa joka tapauksessa eikä vauhti joten olisi turha juosta liian hiljaa. Alamäissä vauhti sai mielellään olla kovempi kunhan effortti ei mielellään hirveästi ylittäisi 3.25 rytmiä. Päätinkin panostaa reitillä alamäkiin.

Alku lähti leppoisasti liikkeelle ja odotettu viisikko (mukana Feuth-Utriainen-Kero-Ansio) erkani muista. Pari puolimaratoonaria roikkui mukana. Olin suunnitellut huolella kisan aikaisen juoton ja eväät. Picnickori oli täynnä ja tarkoitus oli ettei ainakaan energian puutteesta homma jäisi kiinni.

Feuth irtosi hieman hivuttaen muusta porukasta aavistuksen jo ennen vitosen väliaikapistettä. Itselle vauhti oli sopivaa, eikä ollut mitään intoa lähteä kiristämään vauhtia. Muilla näytti olevan sama taktiikka. Thijs venyttikin eroa kilometri kilometriltä ja ensimmäisen kierroksen jälkeen eroa meidän porukkaan oli noin 30 sekuntia. Itsellä ensimmäinen rinki tuntui hieman kankealta.

kahti3

Kuvat: Uusi Lahti -juoksu/Heli Honkasalo

Jalat olivat raskaat mutta vähitellen kone alkoi aueta. Juomat ja eväät upposivat hyvin alas ja varikkotiimini teki jälleen kerran laadukasta työtä huollossa. Toisen kierroksen alussa ero Feuthiin säilyi samana noin puolessa minuutissa mutta jälleen kierroksen toisella raskaammalla puoliskolla ero alkoi jälleen kasvaa. Puoleen matkaan saavuimme erittäin hyvässä väliajassa 1:13:20 eli ennätysvauhdissani. Feuthiin ero oli kasvanut kuitenkin jo melkein minuuttiin. Olo tuntui hyvältä, jaloissa ei tuntunut ollenkaan joten ajattelin tehdä rohkean vedon ja lähteä rykimään Thijsin etumatkaa kiinni. Edellisellä maratonilla Tukholmassa reilu vuosi aiemmin, lähdin loppukiriin samassa kohdassa ja silloin se kantoi loppuun saakka hyvällä negative splitillä. Porukkamme pysyi muutenkin samana: Ansio, Utriainen ja Kero edelleen yhtenä rypäksenä. Ajattelin että olisi muutenkin aika harventaa ryhmää ettei mitaleja joudu ratkaisemaan viimeisillä kilometreillä.

Heti Stadionilta poistuttuamme iskin alamäkeen tiukalla höyryllä. Tiesin Jussin pystyvän erinomaisena alamäkijuoksijana seuraamaan helposti. Kero ja Ansio jäivät hieman, mutta koska kyseessä on maraton ei ollut mitään syytä vielä korkata mitaliskumppia. Yhtäkkiä oli jahti päällä ja vauhti alkoi kiihtyä. Tsekkasin eroa Thijsiin muutamien liikennetolppien kohdalta ja parin kilometrin aikana ero kutistui puolella minuutilla. 26,5 kilometrin väliaikamatolla ero oli enää 22 sekuntia. Järvenrannalla tuuli alkoi yltyä ja puhalsi välillä erittäinkin äkäisesti. Olisi ollut helppo heittää höntsävaihe päälle ja lakata juoksemasta, mutta ei voinut – Feuth oli ajettava kiinni suhteellisen pian jonka jälkeen kilpailu aloitettaisiin alusta ainakin periaatteessa.

14445188_1237039763012965_291918957461511924_o

Noin 29 kilometrin paalulla hivutimme keulan kiinni. Thijs vaikutti hieman yllättyneeltä ja päätti iskeä höyryä lisää heti kun liityimme kantaan. Pientä psykologista peliä. Itse otin rauhallisesti ja annoin hieman siimaa. Reitin käännyttyä myötätuuleksi, ero oli jälleen ajettu kiinni mutta Jussilla alkoi olla vaikeaa. 30 km kohdalla reitiltä näki myös taustalla tulijat ja huomasin Keron ja Ansion olevan sen verran kaukana että ensimmäistä kertaa koko 1h 45 minuutin etenemisen aikana ajatukset alkoivat harhailla jo mestaruustaistoon. Jokaisen kierroksen viimeinen kilometri oli tiukkaa hivuttavaa nousua Lahden stadionille. Thijs veti edelleen mäen alussa, mutta alkoi hieman peippailla vastatuuliosuudella ja pienen höntsäilyn jälkeen otin ensimmäistä kertaa juoksun aikana johtoaseman. Juostiin kolmas kierros täyteen väliajassa 1:48:50 eli kolmas kierros meni minuutti 13 sekuntia kovempaa kuin edellinen rundi.

Nousun aikana tein päätöksen pistää ratajuoksun jälkeiseen alamäkeen jälleen kaiken peliin. Riskipeliä, mutta viimeisille kilometreille en halunnut tätä leikkiä jättää. 31,55 kilometrin juottoon olin virkisteeksi varannut myös tömpsyt cokista mutta tuolla asemalla juominen jäi hyvin vähäiseksi ja hätäiseksi koska halusin saada kaikki eväät naamariin ennen alamäen alkua. Vedin mustaherukkageelit rinnuksille, cokikset nenään ja meno jatkui. Geelit toivat myös selkeästi maratoonarin katu-uskottavuutta ja illuusiota leikkiin kuuluvista verisistä nänneistä.

Alamäki alkoi ja pistin kaiken alamäkijuoksutaitoni peliin. Eroa alkoi tulla. 33 km nurkilla joku huusi eroa kertyneen jo melkein puoli minuuttia. Jatkoin takomista. Maisema Lahden idyllisten lähiöiden porteilla vaihtui nopeammin kuin ennen. En keskittynyt mihinkään muuhun kuin siihen että rytmi säilyisi hyvänä. En vilkuillut taakseni, keskityin ottamaan mutkat varman päälle ja hallitusti. Välillä hetkellisesti ajatus karkasi mahdolliseen mestaruuteen ja sen pitkään metsästykseen. Mutta yhtä nopeasti toinen aivolohkoni muistutti maratonin paskamaisuudesta ja siitä kuinka hienoinkin juoksu voi pysähtyä kuin seinään. 35 kilometrin juoma-asema lähestyi. Siellä valmentaja-äitini oli valmiina antamaan viimeiset pullot kohti loppukilometrejä. Tiesin että hänenkin sisällään varmasti myrskysi tuolla hetkellä mutta useiden kymmenien maratonien kokemuksella ei vielä näkynyt ulospäin pienintäkään riehaantumista.

img-20160926-wa0004

36 km taivallettu.

Juoma-aseman jälkeisessä ylämäessä alkoi ensimmäistä kertaa tuntua hieman juostu parituntinen. Mäen varteen oli eksynyt myös toinen juottomestarini Myllyniemen Jussi joka oli hetkellisesti hylännyt juoma-aseman päivystyksen. Jussi ei sen sijaan pystynyt pidättelemään intoaan ja hieman piti rauhoittaa häntä ohijuostessani ettei liika ilakointi vain tarttuisi. Alamäki ja sen jälkeen väliaikapiste, josta olisi 5,5 kilometriä maaliin. Mitään tietoa erosta taaksepäin ei ollut. Vilkaisin kelloa väliaikamatolla, mutta se näytti kierroksen alusta vitosen ajaksi jotain hieman yli 16 minuuttia ja jätin sen omaan arvoonsa epäillen päässälaskuvirhettä koska en uskonut vauhdin nousseen sen verran kovaksi (myöhemmin selvittelin tuon vitosen 32 kilometristä 37 kilometriin edenneen 16:12 eli melkein minuutin kovempaa kuin ensimmäisillä kierroksilla).

runnershigh

Vanha rekordi (2:27:02) Frankfurtista menossa nurin. Ei heittäytyminen auttanut parempaan loppuaikaan.

37,5 kilometrin kohdalla liikenteenohjaajat huusivat että takana ei näy ketään. Näkyvyyttä tuolla nurkin oli aika pitkä suora joten tiesin että nyt alkaisi olla pullat ehkä kohtalaisen hyvin mikrossa. Samalla hetkellä kuitenkin ensimmäiset pienet kramppailut alkoivat tuntua pohkeissa ja sitten takareisissä. Olihan homma turhan hyvin mennytkin jo tähän saakka. Päätin rauhoittaa tahtia koska uskoin siihen olevani varaa. Ajalla ei näissä kekkereissä ole mitään väliä mutta juosten on loppu silti tultava. mihinkään kokovartalokramppikipsiin ja kävelemiseen ei olisi varaa – muuten Thijs hönkisi kohta jo niskaan.

Otin kaikki kanttikivien ylitykset ja mutkat erittäin huolellisesti, nappasin taskusta vielä extrageelin ennen viimeistä juoma-asemaa. Kolme kilometriä enää. Jussi ei meinannut pysyä housuissa enää sitäkään vähää. 40 kilometriä jäi taakse. Salosen Pertti köhisi katsomon puolelta eroa olevan yli kolme minuuttia seuraaviin. Sillä hetkellä tajusin että nyt jo melkein kävellenkin mestaruus tulisi. Mutta vasta kun reitti kääntyi ympäri ja takaatulijoita ei näkynyt missään se iski vihdoin tajuntaan. Olin pantannut tunteita edellisen kympin ajan mutta nyt ei enää pystynyt. Tippa tuli silmäkulmaan. Metsästys oli vihdoin päättymässä. Yksi kolmekymmenvuotisen juoksun harrastamisen tavoitteista oli tulossa toteen eli aikuisten Suomen mestaruus. Vuosien varrella olin jo unohtanut voittamisen tunteen ja ollut tyytyväinen hopeisiin ja pronssisiin lätkiin, mutta nyt se oli vihdoin tulossa. Kelloa en ollut vilkuillut enää aikoihin.

Neljännen kerran mäki ylös kohti hyppyrimäkiä ja sitten leikkaus kentälle “maratonportista”. Kaikki keskittyminen ja lataus purkaantui tuohon hetkeen. Nostin kädet ylös ja karjuin ehkä enemmän kuin koskaan. Loppuun piti vielä rullata maltilla puuramppi ja sitten maaliin. Hieno hetki! Ja aika. 2:24:18. Ei meinannut heti uskoa että loppu oli tullut höyryttyä sen verran kovaa. Puolikkaat 1:13:20 ja 1:10:58.

lahti2

42 kilometriä täynnä.

Maalissa olo oli erittäin freesi ja kolotus ei ollut millään mittarilla aikaisempien marojen tasoa. 1,5 vuoden tauon jälkeen maraton on parasta jälleen! Tällä kertaa se oli entistäkin parempaa – tosin liian helppoa. Kaikki se raakuus ja tuska puuttui. Ei anna maralle oikeaa arvoa  kun on täysissä voimissa ilman konttaamisia ja kanttaamisia.

Nautin isosti mestaruudesta, mutta myös hienosta ja jännittävästä kilpailusta ja varmasti reitin varrella oleskeleville penkkiurheilijoille tarjosimme hyvää viihdettä. Thijs saapui maaliin hopealle 2:45 ja Jukka Kero nousi pronssille hieman yli neljä minuuttia perässä.

Juoksu oli jälleen hienon tiimityöskentelyn tulos. Huolto kun toimii niin on helppo juosta. Ensimmäisen maran varikkotiimistä Carita oli kotona kipeänä mutta hengessä mukana, mutta faijani korvasi hänet erinomaisesti. Jussi ja Anneli kokeneita timanttisia ammattilaisia tällä osastolla.:) Iso kiitos!

Palautuminen lähti käyntiin ADT:n piikkiin kuten ensimmäisen aikuisten SM-viestimestaruuden yhteydessä Lahdessa 10 vuotta sitten. Tällä kertaa viihdyin testissä vain kolmen litran ja 1,5 tunnin verran. Edelliskerralla meni puolet enemmän nestettä ja puolet kauemmin.

“Olet paksunahkainen kaveri, susta saisi hyviä kintaita.” sanoi ADT:n herra ujuttaessaan piikkiä nahkaani. Vielä ei tosin ole aika siirtyä kinnastehtaalle. Meno jatkuu!

Valencia seuraavana 20.11. #RHVAMOSVALENCIA

dsc_1071

Nuottiviivasto juottoon.

IV Helsinki Central Park 10k & 5k

Omien kisailujen pitäessä hieman hiljaiseloa, on aika kirjoitella eilisestä Runner’s High:n IV Helsinki Central Park -juoksusta. Kyseessä oli jo juoksun neljäs painos. Ensimmäiset kaksi kertaa juostiin Paloheinän nurkilla, jonka jälkeen Ulkoilumajan remontin alkaessa siirryttiin Torpparinmäkeen. Paloheinän juoksut olivat myös aina reitin suhteen kunnon arpomista koska lumiset talvet 2012 ja 2013 pitivät ulkoilureitit hyvässä jäässä ja loskassa vielä pitkään.


Itse tykkään nykyisestä alueesta ja reitistä paljon. Tasaista peltoa painetaan menemään. Heikkous on tietenkin alueen tuuliherkkyys. Yli kilometrin tapposuora on tarjonnut edellisvuonna vastatuulta ja nyt myötätuulta. Vastatuuli tuolla suoralla vaikuttaa helposti parikymmentä sekuntia kilometrivauhdeissa. Tuulettomalla kelillä reitti on erinomainen. Sitä odotellessa.

Tänä vuonna tapahtuma oli myös Runner’s High:n mittapuulla historiallinen. Olemme nelisen vuotta järjestäneet pienempiä ja isompia kylähölkkiä ja aina on ollut varma säätakuu. Tänä vuonna ennusteet näyttivät siltä että vettä losottaisi koleaan lauantaiaamupäivään. Se vaati oman suunnittelunsa kun ei voinut auringossa lekotella. Löysimmekin maalialueen kodin aina niin turvallisesta pakettiautosta. Ja vesisadehan alkoi heti kun viisi kilometriä starttasi liikkeelle. Ennen ei myöskään ole lähtöviivalla syntymäpäivälauluja laulettu, mutta nyt kun suurmies Alatalkkari täytti viisikymmentä myös melusaaste sallittiin.

Vitoselle starttasi pieni porukka menijöitä ja sen jälkeen olikin kymmenen minuutin odottelu ja osallistujamäärältään “päälaji” kymppi lähti liikkeelle. Ennakkoon kovin nimi oli ehdottomasti Laura Markovaara. Laura ei pettänyt tälläkään kertaa ja kepitti kaikki ukot. Somevastaava Järvinen kuittasi miesten tittelin nimiinsä. Aiemmat miesten voittajat ovat olleet Matti Rauma, Tommi Hytönen ja Mårten Boström, joten kovaan nimilistaan Järvinen puumerkkinsä kaiversi. Naisten aiemmat kympin voittajat ovat olleet Anni Hemminki, Paula Tukiainen sekä Sanna Kullberg. Nyt Laura juoksi kisaennätyksen. Miesten kovin noteeraus on vuodelta 2012 Hytösen 32.38.

HCP on leppoisa kisajärjestämistunnelmaan virittävä juoksu. Seuraava onkin sitten isompi haaste kun Helsinki Half Marathon järjestetään kesäkuun 6. Reittimestari Virtanen on tehnyt loistotyötä reitin kanssa ja vihdoinkin Helsinkiinkin saadaan puolimaraton keskustaan.

XXIX Media Marathon Popular Villa de Aspe

Bigastron edellisen sunnuntain kympin jälkeen meno jatkui leppoisasti Torreviejassa treenaillen kohti sunnuntain Aspen puolimaratonia. Suunnitelmissa oli vedellä Aspen juoksu mukavalla “maratonvauhtisella” tahdilla noin 1.10-1.11 loppuaikoihin, joten treenaten mentiin viikko läpi ilman sen ihmeempiä keskittymisiä.

IMG_0013

Juoksuun tankkaus oli ensiluokkaista kun saimme perjantaina bigastrolaisten tuttujemme luo kutsun syömään paikallista herkkua: kanipaellaa. Ennen kanin syömistä eksyimme kuitenkin ohikulkumatkalla paikallisen palmunlannoitusfirman pikkujouluihin, jossa firman ukot grillasivat omaan makuuni sopivaa aamupalaa isolla kädellä. Pöydät notkuivat makkaroita, verimakkaroita, lampaankyljystä, simpukoita, kinkkua ja ehtaa läskiä. Oli mukana vihanneksiakin, esimerkiksi perunalastuja ja herneenpalkoja. Saimme ison oppitunnin paikalliseen ruokamaailmaan. Hieman tuhdin alkupalan jälkeen jatkoimme sitten paikallisen seurapomon Franciksen kotiin syömään paellaa. Paellakin oli jumalaista ja olo oli hyvin turpea melkein kymmenen tunnin mättämisen jälkeen.IMG_0053IMG_0035

Kevyen höntsäpäivän jälkeen lähdimme sunnuntaiaamuna suunnistamaan kohti Aspea. Aspe sijaitsee Torreviejasta noin 50 km päässä. Täytimme auton ennätyksennälkäisellä Team Runner’s High:lla. Jengistämme Sanna ja Henri lähtivät 11 km starttiin ja juuri maratonennätyksen 3.48 Castellonissa rullannut Tero puolimaratonille. Aspe sijaitsee muutaman sadan metrin korkeudessa ja ilma oli aamulla kohtalaisen viileä. + 5 astetta tuntui jäätävältä ja suurin osa paikallisista olikin varustautunut villapipoin ja hengityksenlämmitimin.

IMG_0074

Epämääräisistä reittikartoista oli vaikea saada kuvaa reitistä, mutta kun ympäristöä katseli niin luvassa oli todennäköisesti pitkiä alamäkiä ja ylämäkiä. Reitti olisi kaksi melkein samanlaista kierrosta. Ajattelin lähteä rullailemaan rentoja tonneja alkuun n. 3.20/km effortilla eli joku alamäkivoittoinen tonni saattaisi mennä kovempaa ja ylämäkinen pätkä hitaampaa. Fiiliksen mukaan. Ehkä hieman loppuun kiihdytellen. Tarkoitus oli nauttia hyvästä tunnelmasta.

Koska kilpailussa oli rahapalkinnot, tiesin että paikalle eksyisi myös muutama kovempi marokkolainen ravuri mielessään pienet europinkat, mutta päätin siitä huolimatta juosta täysin oman juoksun muista välittämättä.

P1860536

Lähtö oli loivaan alamäkeen, jonka jälkeen alkoi pitkähkö ylämäki ja taas alamäkeä. Näin jatkui koko ajan. Sain juosta keulilla omaa leppoista vauhtia. Tiesin marokkolaisten verikoirien vaanivan peesissä rullailen. Ryhmän koko oli noin viisi puolikkaan juoksijaa ja yksi 11 km menijä. Vauhti pyöri keskimäärin noin 3.20/km-vauhdissa. Varoin intoilemasta liikaa alamäissä ettei ärsyttäisi heitä vauhdin lisäämiseen. Olin tyytyväinen höntsävauhtiin. Toinen marokkolaisista juoksi vieressäni jatkuvasti kyynärpäällä tuuppien ja tuijotellen pärstääni. Johtui varmaan hikipannasta. En ollut ennen käyttänytkään. Vauhti oli hyvin sopuisaa aina reiluun kymmeneen kilometriin saakka. Virallinen väliaika oli 33.45.

Sitten 11 km kärkiukko lähti intoilemaan loppukiriään, jonka seurauksena lumipalloefektinä Marokon miehet innostuivat, vaihtoivat pari arabiankielistä sanaa ja lisäsivät vauhtia. Hetkessä kaikki muut tipahtivat kyydistä ja olimme kolmistaan. Ajattelin että testailen hetken vauhtia ja jos se pahasti kiihtyy niin hyppään kyydistä pois ja keskityn rentoon loppuun.P1860784

Reilu kilometri myöhemmin Mohammed Boucetta (numero 15) lähti kiihdyttämään pitkään ylämäkeen tahtia ja vahvasti edennyt tuuppija Amine Chaoui (numero 167) iski peesiin. Päätin antaa heidän mennä. Ero kasvoi hetkessä mäen päälle tultaessa noin 50 metriin. Alamäki alkoi ja ajattelin testata poikia vielä hieman. Rullailin heidät vähitellen kiinni. Päätin pistää hieman extrateatteria mukaan ja kantaan iskiessä puuskutin kuin olutmarinoitu brittijoulusika Benidormin rantaterassilla lisätäkseni illuusiota siitä että vetäisin viimeisiäni.

Jonkin aikaa taas rullailtiin porukassa kunnes oli Chaouin vuoro lähteä hivuttamaan vauhtia. Nyt sanoin itseni irti ettei menisi liian kovaksi loppu. Parivaljakko karkasi jälleen. Jäin hetkessä noin 10-15 sekuntia. Ajattelin vihdoin keskittyä loppumatkan tasavauhtiseen rullailuun. 14 kilometrin kohdalla huomasin ihmetyksekseni Chaouin alkavan jäädä Boucetasta. Ei mennyt pitkääkään pätkää kun ohitin jannun. Äijä tervehti meikäläistä taas muutamalla mulkaisulla ja parilla kyynärpääiskulla. Ajattelin tehdä pienen spurttauksen että ei pääsisi peesiin. 15 km meni hieman yli 50 minuutin eli vauhti oli kiihtynyt. Samalla hetkellä aloin mietiskellä että mitäs jos sittenkin lähtisin vielä kerran marokkolaisjahtiin. Boucetta takoi noin 80 metriä edellä. Eihän nyt pieni loppukiri ketään tappaisi?

Hieman 16 kilometrin jälkeen alkoi hivuttava ylämäki joka yllätyksekseni jatkui eri reittiä kuin ensimmäisellä kierroksella. Yhteensä 2,5 kilometrin ylämäki. Boucettaan eroa oli kymmenisen sekuntia. Yritin pitää eron mahdollisimman samana. En halunnut ottaa kiinni, mutta en mielellään hirveästi jäisikään. Mohamedin pää pyöri vähän väliä. Varmasti oli henkisesti raastavaa kun en meinannut millää jäädä. Vauhti kiihtyi vaikka kaltevuus mäessä kasvoi. Oli todellinen rilli päällä. Jos pysyisin mäen päälle, tiesin sitä seuraavan kilometrin pätkän olevan tasaista ja hyvää alamäkeä. Ehkä vielä sittenkin pääsisin voittotaistoon mukaan.

Tultiin appelsiinifarmien läpi mäen päälle ja juoksu kääntyi vähitellen alamäkeen ja maalia kohti. Farmien isännät kannustivat ja pihoilla verikoirat räksyttivät aitojen takana. Itse keskityin vaan marokkolaisen verikoiran takaraivoon. 19 km kohta. Kellotin eroksi noin yhdeksän sekuntia. Alamäki jyrkkeni, vauhti kiihtyi. Nautin tilanteesta. Tämänkaltaista taistelua en ollutkaan kokenut pitkiin aikoihin. Alkoi tulla kierroksella ohitettavia selkä edellä vastaan. Päätin yrittää totisemmin kantaan 20 km tolpalla. Ero pysyi samana. Ehkä hieman pieneni ensin, mutta sitten kasvoi taas. Päähän alkoi hiipiä ajatuksia että onhan se toinen sijakin ihan jees ja nyt on aika himmata. Alkoi viimeinen n. 800 metrin ylämäki ennen maalia. Meinasin murtua henkisesti kun en muistanutkaan että vielä olisi yksi u-käännös n. 200 m ennen maalia. Jalat olivat yhtä pönkkää ja ero edelleen n. viisi sekuntia kun käännyimme loppusuoralle. Jostain sain kuitenkin väännön ja 7 km samoissa sekunneissa pysynyt ero oli vihdoin kurottu kiinni. Tunsin sadistista nautintoa kun 50 m ennen maalia väänsin itseni Boucetan rinnalle ja ohi. Hieman piti tuuletellakin.

Loppuaika 1.09.01. Ei ollutkaan hetkeen tuntunut näin hyvältä. Hieman rennonkovan tasavauhtisen idea levisi lopussa, mutta mitäpä sitä ei parin marokkolaisen päänahan eteen tekisi. Toinen puolisko noin kaksi minuuttia ensimmäistä kovempi, joten kokonaisuudessaan kymppiveto.

Palkinnoksi 200 €, jonka myötä vuoden palkintorahat nousevat 250 euroon. Kyllähän niillä pari viikkoa taas elää.

Muutenkin onnistunut keikka Sannan (51.58) ja Henrin (47.44) parannellessa kympin ennätyksiä ja Teron leikatessa kahdeksan minuuttia puolimaratonin rekordia 1.41:een. Ei huonosti vanhalta moukarimieheltä.

Hyvät joulut!

10882258_1511788522414115_1837932477822108809_n

P1860670

Tero rullaa puolikkaan rekordiin.

DSC_0404

 

Maraton on parasta (SM-maratonin kisaraportti)

Ensimmäinen maraton on taputeltu. Aikaisemmin en ole vastaavaa matkaa kulkenut edes mopon tai polkupyörän kyydissä, saatika sitten juosten. Nyt olen ja varsin tyydyttävällä tuloksella: 2.27,12 ja SM-hopea kainalossa. Tässä pieni, mutta hieman venähtänyt tiivistelmä kilpailusta ja sen kulusta.

Vantaan SM-maratonin otin alustaviin suunnitelmiin jo viime syksynä ilman sen suurempaa stressiä ja painotusta harjoittelussa. Treeni ja keskittyminen skabaan alkoi käytännössä Ruotsi-ottelun viimeiseltä esteeltä selvittyäni syyskuun alkupuolella. Viisi viikkoa on liian lyhyt aika valmistautua maratonille, joten päätin käyttää sen mahdollisimman hyvin hyödyksi. Juoksemattomia kilsoja olisi turha lähteä ottamaan kiinni millään tehokuurilla joten mentiin muutaman kovemman ja pitkän treenin taktiikalla höystettynä parilla extrapitkällä kevyehköllä lenkillä. Viikko Ruotsi-ottelusta juoksin myös Tallinnan puolimaratonin reippaana harjoituksena. Muu aika otettaisiin lepoa, läpsyteltäisiin kevyttä lenkkiä, löhöiltäisiin sohvalla ja tankattaisiin hyvin. Taktiikka onnistui hyvin lukuunottamatta pientä flunssajaksoa syyskuussa sekä 1,5 viikkoa ennen starttia iskenyttä hetkellistä ja yhden illan kestänyttä oksennustautia. Bonuksena tuli myös parin päivän kuume ja viikkoa ennen draivi ei ollut aivan niin tapissa kuin olin laskeskellut. Mutta starttia kohti fiilis parani, eikä lähtöviivalla ollut pienintäkään epäilystä että mikään voisi mennä pieleen.

Ennen lähtöä suunnitelmissa oli tasaisen rento alku, mutta ei ainakaan hitaampia tonneja kuin 3.30. Pieni käsijarru päällä ja tavoitteena nykymaratontrendin mukaisesti tykittää muikea “negative split”, tai ainakin tasavauhtinen loppuun asti. Olin päättänyt pitää 30 km kuuluisaa paalua pilkkanani ja aloittaa juoksun vasta siitä. Totesin tuon legendaarisen seinän olevan vain henkistä ja uskoin että katkeaminen olisi suorastaan mahdotonta. Saman aikaisesti myönsin kuitenkin että 21,1km jälkeen meikäläisellä ei olisi mitään tietoa mitä tapahtuisi siitä seuraavina kilometreinä…

Varikkotiimi Jussi, Carita ja Anneli oli tehtäviensä tasalla ja täydellinen maratonluottavaisuus oli päällä kun rantauduin Tikkurilan Urheilutalolle. Kevyt verryttely, viime hetken tankkaukset ja viivalle. Tästä se lähtisi.

50 metriä juostu ja Wille “Mr. SM-Mara” Keihänen irtiotossa.

Ensimmäinen kilometri oli hankala, koska jalat vaativat kovempaa starttia. Lewis Koririlla kesti hetken aikaa ennen kuin huvitti kärkeen tulla ja ei aikaakaan kun kolmen porukka irtaantui muista. Korir, meikäläinen ja Harri Nissinen aka Forrest G. Jotkut juoksupiirit kutsuvat Nissistä mairittelevalla lempinimellä “Tatuoitu läski”, mutta jannu oli vedetty niin kompressiosukkiin, -hihoihin ja korsetteihin, että mahdolliset läskit sekä tatuoinnit olivat hyvin piilossa joten hetken aikaa kesti tajuta että tässä ollaan Forrest G:n kanssa tahkoamassa rinkiä. Väliaikoja en jaksanut sen ihmeempiä kellotella ja pidin alussa huolen vain siitä että pysyttäisiin alle 3.30/km-vauhdissa. Sekin huolehtiminen loppui jossain vaiheessa ja annoin vain rullailla tasaisesti. Korir jaksoi lenkkeillä seurassamme noin kolme kilometriä, jonka jälkeen miestä ei näkynytkään. Ensimmäisellä 10,55 km kierroksella juoksu maittoi ja se eteni helpolla fiiliksellä ajassa 36.39. Kierrosmääräkään ei tuottanut ongelmia, sillä olinhan mailia juossut pari kertaa sekä hallissa on 200m radalla tullut 800m tahkottua useammankin kerran.

Seuraava kierros eteni samoissa merkeissä. Nissisen kanssa jolkoteltiin ja yleisölle morjesteltiin. Välillä joku jaksoi luetella eroa Koririin. Takaa-ajajista ei ollut mitään havaintoa. Keskityin vain omaan ravaamiseen. Huomasin että kierroksen viimeinen reilu tonni sopi minulle erinomaisesti ja päätinkin rullailla sen hieman reippaammin. Kuin vahingossa Forresti alkoi jäädä ja puolimaraan saavuin ajassa 1.13,07 (kierros: 36.28). Eroa oli tullut reilun kilometrin aikana 17 sekuntia. Ennen en puolimaratonia pidempää kisaa ollut vetänytkään ja paalun kohdalla jostain mielen syvimmistä syövereistä tuli esille Tuntematoman Sotilaan kohta missä ylitetään vanhaa rajaa taistelun tiimellyksessä: “Ja tähän loppui sitten meitin oikeutemme. Meinaan tästä lähtien ollaan rosvoretkellä. Että sen tiedätte.” Rosvoretki kuulosti tuolla hetkellä hyvältä, lisäsin kaasua ja tykitin tunnontuskista vapaana syvemmälle Tikkurilan kannaksille.

Puolimatkassa meno vielä nautinnollisen helppoa.

Seuraava kriittinen paalu odottelikin jo kulman takana. Legendaarinen 30 km. Täältä jostain löytyisi kuulemma se seinä. Oma meno paalulla tuntui erittäin kevyeltä ja päätin että tänään halveksitaan seinää. Vauhti oli kiihtynyt ja vilkaistuani kelloa laskeskelin, että tässähän lasketellaan vielä 2.25:n loppuaikaan. Pieni alamäki-ylämäki edessä jonka jälkeen suosikkipätkäni ja viimeiselle kierrokselle yleisömassan edestä. Siitä sitten nopeasti viimeinen kieppi alta pois, cokis käteen, palkintojenjakoon ja tyytyväisenä loman viettoon Istanbuliin. That’s the plan. Mutta plänit muuttuvat maratonillakin nopeasti. Alamäessä väistäessäni äkillisesti kierroksella ohitettavaa oikean pohkeen yläosa kramppasi. Hetkellisesti, mutta nopean ilkeästi. En vielä huolestunut. Sitten tiukka ylämäki ja vasen takareisi nykäisi. Nyt alkoi jo hieman huolestuttaa. Perkeleen kolmekymppiä. Ja krampit jatkuivat ja jatkuivat. Tasaisin väliajoin: oikea pohje, vasen pohje, oikea takareisi, oikea takareisi. Päätin rauhoittaa ja tasata menoa. Katsoin kaukaa kierroksella ohitettavat ettei äkkiliikkeitä tulisi. Tiesin, että jos kokojalkakramppi tulee niin tämä ravi on pian ravattu. Viimeiselle kierrokselle lähtiessä muu ruho käski mennä kovempaa, mutta pää ja jalat käskivät että nyt on parempi varmistella. Kieppiin kului aikaa 35.56 eli puoli minuuttia kovempaa kuin edelliseen. Ero Nissiseen oli kasvanut jo yli minuuttiin. Eroa en tiennyt, eikä se kiinnostanutkaan. Tästä eteenpäin mentäisiin vain omaan juoksuun keskittyen.

Kilometrit painaa.

31, 32, 33, 34, 35, 36, 37. Tolpat tulivat ja menivät. Krampit lisääntyivät ja erityisesti mäkipätkät tuntuivat karmaisevilta. Kierroksella ohitettavista en päässyt enää yhtä lennokkaasti ohi. Välillä joku katsoja luetteli eroa Koririin ja välillä joku väliaikatietoa Kalevan Maljasta. Kumpikaan tieto ei kiinnostanut p:n vertaa kun takana on 38 km matkaa ja edessä sitäkin pahemmat neljä kilometriä. Toivoin vain että Nissinen on tarpeeksi kaukana, eikä tarvitse stressata vauhdin lisäämisellä. Neljäkymppiä tuli ja meni. Muistin fiiliksen edelliseltä kierrokselta ja sen kuinka letkeästi olin noteerannut tuon tolpan olemassaolon. Kaksi kilometriä ja saatanalliset 195 m päälle vielä tahkoamista. Pääkin alkoi sumentua. Tuli muutamia ruuhkakohtia, joissa piti yrittää kierroksella ohitettaville huutaa kummalta puolelta tullaan ohi. Onneksi muutamilla menijöillä oli enemmän pateja huutamiseen kuin minulla ja väylää löytyi. 41km näkyi ja Eero Hosion tuttuakin tutumpi ääni alkoi kuulua jo kaukaa. “Nummela, Nummela, hyvin menee. Kaksi ja puoli tuntia menee reippaasti!” Läiskin menemään loivaa alamäkeä kun takaa kuului myös toinen ääni: “50 metriä eroa, nyt Harri!”. Tämä tästä puuttuikin. Kirikamppailu viimeisellä kilometrillä. Onneksi oli suosikkipätkäni menossa ja sain ryhtiä alamäkeen jossain määrin. Päätin, että en 42 kilometriä juokse vain ja ainoastaan siksi että menetän mitalini (jospa Harri ei olekaan yksin vaan mukana on myös joku toinen korppikotka hönkimässä raatoani?) loppukirissä. Havaitsin sumean “600m maaliin”-kyltin. Yksi käännös ja sillan yli. Se olisi siinä. Käännöksen jälkeen näin Minnan hyppimässä ja karjumassa vauhtia edessä. Valtakunnan johtava Keulapyöräkin oli löytänyt loppupätkälle karjumaan. Yllätyksekseni vaihde vaihtui ykköseltä kakkoselle sillalle ja ohitin 42km kyltin. Katsoin taakseni ja huomasin Forrestin olevan vielä 50 m päässä. Siinä vaiheessa tiesin, että taistelu on taistelu ja hopea on taskussa. Maalivaatteen yli ja rojahdus maahan. Se oli siinä. Mikä fiilis. Maraton on aivan perseestä, mutta saman aikaisesti jopa parasta.

Viimeinen mäki. 195 m maaliin ja turvallinen kaula.

Loppuaika 2.27,12 (3.29/km), joten keräiltyä tuli viimeisellä rundilla ja erityisesti viimeisen vitosen aikana. Kierrosaika oli murskaavan rauhallinen 38.03 (3.37/km). Pelkäsin jalkojen vetävän kokokramppiin, mutta näin ei käynyt. Jatkuvat pienet kramppailut tekivät väännöstä tuskaisan, onneksi tajusin kuitenkin passata menoa. Loppuanalyysinä ei voi todeta muuta kuin lisää treeniä koneeseen niin hyvä tulee. Joku voisi myös analysoida, että välin 20-30 kiristys oli turha ja liian aikaisin, mutta kuka tietää vaikka veto olisi loppunut kevyemmästäkin vauhdista. Nyt voin todeta, että onneksi nykäsin.

Vantaan maratonin ykkösvarikkotiimi.

Vuosi on kieltämättä ollut kohdallani kohtalaisen hyvä SM-mitalien varjolla. Ensimmäisen aikuisten henkilökohtaisen SM-mitalini nappasin SM-hallien 1500 metriltä helmikuussa, sen jälkeen niitä ropisi vielä hallien 3000 metriltä, puolimaratonilta, Kalevan Kisojen 3000m esteistä sekä nyt maratonilta. Mukaan höystöön vielä SM-viestien 4x800m hopea. Pakko myöntää, että tämä viimeisin maistuu parhaimmalle, vaikkakin tuo ensimmäinen tiputti aikamoisen gorillan selästä.

Tulevaisuuden askelmerkit hiotaan kuntoon seuraavien viikkojen aikana. Sitä ennen lomaillaan hetki Istanbulin lämmössä. Kävely oli pirullista vielä torstaina, mutta nyt eteneminen sujuu jo ilman tuen hamuamista ja oikein päin myös portaikoissa.

Loppuun vielä iso kiitos kaikille onnitteluista! Välillä on ollut tunne, että seuraakohan näitä skaboja ja kansallisia juoksijoita kukaan, mutta viimeistään tämä, Kalevan Kisojen esterypemiseni tai Ruotsi-ottelun loistojuoksu ovat osoittaneet minulle sen että kansallisia juoksuja seurataan sittenkin isolla kädellä vieläkin. Kuinka monen puolituntemattoman ihmisen olen kuullut viime aikoina suorastaan karjuneen kotisohvalla Kalevan Kisojen tai Ruotsi-ottelun viimeistä kierrosta seuratessa. Kiitos tästä ja toivottavasti seurailette jatkossakin!

Kauden avauksia

Rata- ja kilpailukausi on avattu monella rintamalla viimeisen parin viikon aikana. Tänään edessä leppoisa 1500 metrin kilpailu Orimattilassa. Mukana viivalla on kova lista kovia nimiä Jukka Keskisalosta alkaen aina Kenian Abraham Kirwaan saakka. Abrahamin, ainakin nimensä perusteella, luulisi hätyyttelevän vähintään 3.30 rajaa kolenevassa Orimattilan illassa. Orimattilan kentältä minulta löytyy historiasta pari tilastotulosta ja yksi ennätyskin, kun aikanaan repäisin kimmoisat ennätyslukemat 140 cm tauluun korkeushypyssä. Tästä on tosin vierähtänyt jo reippaasti yli vuosikymmen, mikä ei tässä tilanteessa tarkoita ainakaan kimmoisuuden lisääntymistä missään määrin. Kun ikääkin rapsahtaa tänään tauluun yksi kierros lisää, niin on hyvä juosta yksi kilpailu vielä nuorena ja vetreänä ennen kuin virallinen syntymäkellonaika 21.15 rävähtää tauluun. Toivottavasti kilpailut ovat aikataulussa ja startti ennen tuota kellonlyömää, koska yksi vuosi lisää tarkoittaa sitä että lantio putoaa juostessa ainakin 10 senttiä alaspäin, mikä kestävyysjuoksuryhdikkyyden mittarissa tarkoittaa valumista jo Henri Mannisen tuntumaan.

“Ratakymppidebyytti” 1,5 viikkoa sitten Kööpenhaminassa sujui varsin mukavasti. 30.23 oli loppuaika ja vanha ennätys parani reilusti yli kaksi minuuttia, myös maantieajasta höylääntyi reilu minuutti pois. Aika oli sinällään aika odotettu ja tuli loppuen lopuksi hyvinkin varovaisen esityksen jälkeen. Ensimmäinen puolisko oli 15.04 ja toinen hieman hitaampi kun käytin tylysti hieman hiipumaan päin olevan norjalaisjuoksijan selkää blokkaamaan etusuoralla puhallelleen kohtalaisen vahvankin tuulen. Kanttaamisen ja kokemuksen puutteen pelossa ei vielä löytynyt uskallusta lähteä repimään kovempaa matkan aikana. Ensi kerralla varmasti on valmiimpana vielä kohtaamaan tuon kympin haasteen ja puhkaisemaan legendaarisen 30 minuutin haamurajan. Samana viikonloppuna juostiin myös toinen hienotunnelmainen juoksutapahtuma eli Kööpenhaminan maraton, josta muutamia kuvia hieman alempana.

Tunnelmapaloja Kööpenhaminan maratonilta. Kuvassa maratonin voittaja Martin Parkhoi fanaattisen kotiyleisön hurraamana.

Kööpenhaminan maratonin kärjessä pitkään tykittänyt Irlannin Barry Minnock kanttasi lopussa totaalisesti.

 

 

 

 

 

 

 

Palautuminen kympistä sujui yllättävän mallikkaasti ja tarkoitus olikin seuraavan kerran suunnata kilpailumieltä Yritysmaratonviestiin Töölönlahdelle perjantaille. Kuitenkin puhelinsoitto Vuosaaren Tähtikisojen järjestelyorganisaatiolta muutti hieman suunnitelmia ja edessä oli kympin rytmin vaihto 800 metrin jänishommiin. Mikko Lahtio oli tilaillut 53-54 sekunnin 400 metristä ja se tulikin sitten rykäistyä avaavana välipalana vaihtelevan viikkon keskelle.

Viime perjantain Yritysmaratonviesti oli täysin uusi tuttavuus, kun siihen aikanaan Runner’s High:n porukalla ilmoittauduttiin. Saimme kasaan hyvän porukan. Jopa niin hyvän, että Wannas ja Salonen eivät läpäisseet viestikarsintoja ja näin joutuivat seuraamaan kilpailua reservin puolelta. 19 kertaa Töölönlahti ympäri 5-10 hengen joukkueissa. Meidän jengissä itse vetäsin kuusi kierrosta, Virtanen viisi, Hakulisen Ossi neljä, Tero kaksi ja naispuoliset jäsenemme Hele Haapaniemi ja Carita Riutta molemmat yhdet kiepit. Tavoiteaikamme 2.30 poksahti rikki kirkkaasti ajalla 2.23. Hapottava tapahtuma kun ensimmäisen osuuden veti liian kevyellä verryttelyllä liian kovaa niin viimeiset viisi vetoa eivät mitään herkkua olleet, mutta varmasti loistotreeni tykittää kuusi reilun kahden kilometrin pätkää melkein maksimaalista vauhtia kahden tunnin aikahaarukkaan.

Loppuviikosta sitten esteitä Espoon tähtikisoissa sekä EM-futistippaus joka valmistuu lauantaiksi. Tiedoksi kaikille sitä himoitseville tippauksen ystäville että kannattaa pysyä kanavalla!

SM-puolimaraton

Kun viime vuonna lähdin kaavailemaan suuntaviivoja tälle kilpailukaudelle, oli viime viikonlopulle kaksi vaihtoehtoa: mukavan keväinen Mt.Sac Relays ja hekumalliset juoksuillat Walnutissa Kaliforniassa tai SM-puolimaraton Kuopion Väinölänniemellä. Ja kyllähän se piti sen verran urheiluhenkeä olla, että eksoottinen Kuopio vei voiton Kaliforniasta.

Väinölänniemen Mt.Sac.

Perjantaina verryttelylenkillä puhalsi hurja arktinen tuuli, mutta olin silti luottavainen lauantain kilpailun säästä, koska järjestelytoimikunta oli kilpailukutsussaan lupaillut myötätuulitakuuta. Lauantaiaamuna pieni pettymys valtasikin mielen, kun tuulimittarit roikkuivat käytännössä nollassa. Edes Helsingin Kisa-Veikkojen legendaarinen tuulimittari Mate ei olisi saanut höngittyä tuulilukemia yli sallittujen lukemien.

Kilpailuun en ollut sen ihmeempää taktiikkaa laatinut. Ennätys mielessä ja oma juoksu. Perussetti. Ennakkotippailuissa olin jopa uumoillut kenialaissyntyneille menijöille kolmoisvoittoa. Näin ei kuitenkaan onneksi tapahtunut vielä tänä vuonna.

Miika Takala lähti pyssyn pamauksesta liikkeelle kuin tykin suusta. Ensimmäisen radalla juostun rundin jälkeen eroa oli jo useampi kymmenen metriä. Otin leppoisasti kakkospaikan ja mielessä kävi jo hetken että Lewis Korir oli unohtunut kisapaikalle raahatulle jäätelökioskille. Kilometrin jälkeen Lewis kalastelikin meikäläisen kiinni ja iski Takalan kantaan. Hivutin kaksikon kiinni parin kilometrin kohdalla ja Lewis tarjosi kohteliaana miehenä kädellä jopa vetojuhdan hommia. Kieltäydyin. Se saattoi olla virhe kieltäytyä, koska sen verran ärheästi äijä siitä lähti, että seuraavan kerrän kenialaisvahvistusta nähtiinkin sitten vasta Hannes Kolehmaisen patsaalla podiumilla kilpailun jälkeen.

Jäätiin hetkeksi sitten Miikan kanssa kahdestaan ulkoilemaan. Taustalla ollut takaa-ajoporukka jäi askel askeleelta ja loi pelottavan hyvänolontunteen jo muutaman kilometrin jälkeen. Jossain vaiheessa jäin Miikasta pätkän verran. Muutamia väliaikoja alkumatkasta muistan ennen kuin kiertäminen sekoitti sisäisen kalkulaattorin: 5km 15.40, 7km 22.02, 10km 31.40. Eli reipasta tahtia. Alkumatkaa siivitti myös kenialaisten Koririn ja Willy Rotichin managerin Antti Lähteenmäen kannustava huudahdus “eikö kyyti kelvannut?” Sillä hetkellä mieleen tulikin lämpimät muistot taannoisista Raahen SM-viesteistä, kun Tapsa luuttusi Rotichilla rataa 4x1500m loppusuoralla. Vai eikö kyyti tuolloin vaan Willylle kelvannut?

Kympistä eteenpäin kisa oli vain lukuisien kylttien tuijottelua. 11 kierrosta vajaata kahden kilometrin rinkiä on suorastaan eläimellistä menoa. 21 kilometritolppaa höystettynä kymmenellä junnujen tolpalla saivat ajatukset harhailemaan kolmen kilometrin tötsältä jo 15 kilometriä eteenpäin ja hetkessä oltiinkin juoksemassa uudestaan M17-sarjan mestaruuksista Nurmossa kymmentä vuotta aiemmin vuonna 2002. Kaikenlaista mielessä käykin. Edellisyönä olin myös nähnyt unta että Tuomo Salonen juoksi puolimaratonin 1:06.13. Tätäkin painajaista tuli pohdittua.

15 kilometrin kohdalla uskalsin jo luvata mitalin itselleni. Juuri sitä ennen meinasin tukehtua geelin, joten pahimmat vastoinkäymiset oli ohitettu. Onpahan treenattavaa tuossa geeliosastollakin, vaikka katsomon kourallisessa asiantuntijaväestössä sitä olikin jo “selvästi harjoiteltu”.

Loppu tuli selvästi madellen ja säästellen energioita tuleville puolikkaille ja aika lipsahtikin ennätyksen väärälle puolelle aikaan 1:08.23. No, rajuimmat huhut kertoivat reitin myös olleen parisataa metriä ylipitkä. Mitali tuli kuitenkin ja se on pääasia näissä karkeloissa. Nyt kun mitali on taskussa näistäkin kekkereistä niin voin myös luvata että ensi vuonna on jälleen Mt. SAC Relaysin vuoro.

On myös ilo huomata, minkälainen arvostus Suomen Urheiluliitossa on maantiejuoksun SM-kilpailuja kohtaan. Kyllä liiton palkkalistoilla Facebookissa notkutaan ja EM-kilpailuiden laivaseminaareista liveraportteja rustaillaan, mutta jos kukaan ei vaivaudu kirjoittamaan SM-kilpailuista ennakoita tai välittömiä kisaraportteja niin kyllä joku hommassa kusee jälleen pahemman kerran. Olisikohan huono ajatus järjestää joku vuosi SM-puolimaraton esimerkiksi Helsinki City Runin yhteydessä ja tuoda yksi niistä Suomessa jäljellä olevista todellisista keväisistä kilpajuoksuista vähän ihmistenkin ulottuville?

Onneksi muutamia kilpajuoksunkin sanansaattajia Suomestakin vielä löytyy. Tässä Hevoskuurin juttu SM-maanteiltä.

Mutta, ei auta jäädä liiaksi hehkumaan mitalihuumassa, vaan uusi haaste odottaa jo kolmen viikon päässä: SM-maastot ja äijien 4km Pudasjärvellä. Siitä sitten katse kohti ratakautta. Todennäköinen ratakauden avaus on edessä Otaniemessä SELL-Gamesien merkeissä viikko SM-maastojen jälkeen. Sen jälkeen palataan hetkeksi maanteille Yritysmaratonviestin merkeissä  Runner’s High:n possella.

Hallikauden yhteenveto

Tasan vuosi sitten kaksi ryytynyttä juoksijan retaletta matkustivat treenileirisession päätteeksi matatun kyydissä Eldoretista Nairobiin. Muutaman päivän takana orastavista SM-halleista huolimatta kaksikolla oli mielessään vain Turkish Airlinesin piikkiin viiden tähden hotellissa vedettävät kebabit Istanbulissa. Kebabit kuitenkin vaihtuivat omakustanteisiin BigMacceihin ja Istanbulin moskeijat Schipholin lentokenttään kun lentokoneemme jumiutui Dar Es Salaamiin paikallisen ammusvaraston räjähdyksen takia. Halleistakin gloria oli kaukana: meikäläinen viihtyi Kenian sairasteluputken hyydyttämänä kauan ja hartaasti 1500m:llä ja 800m:llä – 3000m:lle ei ollut edes tulosrajaa. Hambergia sen sijaan pohjevaivaisena lenkkana ei näkynyt edes lähtöviivalla.

Edes Ändyn Tippaus Oy ei olisi löytänyt veikkauskertoimia sille että viikko sitten juostuissa SM-halleissa edellämainittu kaksikko näyttäisi 3000 metrillä muille kantapäitä ja nappaisivat kilvassa sijat yksi ja kaksi.

Vuosi on pitkä aika juoksussa, mutta niin on viikkokin. Sen verran raihnainen on olo ollut koko kuluneen viikon tuon viime viikonlopun setin jälkeen että onneksi hallikausi oli tänä vuonna lyhyt ja ytimekäs. Seuraava tavoite odotteleekin huhtikuun lopussa kun puolimaratonin SM-mitaleista mitellään Kuopiossa. Tuota ennen pitää saada jälleen koneistoon hieman määrää lisää ja toivoa että lumet vähitellen sulaisivat, koska ulkomaille en nyt tässä ennen kevättä jaksa suunnata. Välillä on hyvä muuttaa rytmiä ja uskonkin sen kantavan hedelmää myös kesällä.

Hallikausi siis tuli ja meni ja se sisälsi kolme starttia kahteen päivään plus pari starttia hallin ulkopuolella Irlannissa. Hieno oli Irlannin keikka ja antoi hieman perspektiiviä missä tällä hetkellä mennään. Iso kiitos Hellstenin Juhalle, että manageroi meidät kisapaikalle. Lisää Armaghin vitosesta ja Ras na Heireannin maastokilpailuista voi lukea Hevoskuurille skriivailemasta tarinastastani. Omista juoksuista tuolla Irlannissa voi sanoa että 5km oli hyvä, mutta, kuten SM-halleistakin näkyi, lopusta puuttuu vielä pohjilla olevien kilpailuiden tuoma puristus. Sama Rasin maastokilpailussa, jota tosin pidän urani parhaana maastokilpailuna mikä on juostu kunnon pehmeässä maastossa. Noiden kilpailuiden perusteella uskalsinkin jo odottaa kelvollisia juoksuja Tampereen SM-halleissa.

1500 metriltä Tampereelta tuli sitten vihdoin ensimmäinen isompi mitali lukuisten top-8 sijoitusten päälle, aikuisten SM-pronssia. Se tietysti lämmittää mieltä, mutta juoksunahan tuo kokonaisuudessa oli erittäin munaton koko taustaporukalta kun päästettiin Sundell karkuun niinkin helposti. No, Tommi varmasti kovakuntoisin silti porukasta oli, mutta se että kukaan meistä ei uskaltanut häntä haastaa oli varsin ala-arvoista. Itse olin vain keskittynyt mitaliin enkä ollut täysin varma omasta kunnosta joten päätin Tommin “iskettyä” keskittymään vain hopeaan ja pronssiin. Ja se tuottikin toivomani tuloksen vaikka loppusuoralla pää pyöri ja juoksu levisi kuin junioreilla P9-sarjassa. Onneksi ei juostu 1501 metriä tälläkään kertaa…

3000 metrille olin päättänyt, että mestaruudesta taistellaan sitten viimeiseen happivajeeseen saakka. Ja kisa sujuikin itsellä varsin keveästi ja meno tuntui hyvältä kun Happo latasi koneeseen lisää vauhtia kilometri ennen maalia. Loppukiristä puuttui vielä se kilpailuiden tuoma tappofiilis ja raivo ja jälleen päästin jo varmistuneen mitalin tuoman hyvänolon fiiliksen löysistyttää menostani sen viimeisimmänkin puristuksen. Hopea kymmenen sekuntia ennätystä parantaen viimeisen tonnin ollessa 2.34 oli kuitenkin aivan mahtava palkinto syksyn ja talven kuntoliikunnasta ja kyllähän Happo jos kuka mestaruutensa ansaitsi!

800 metriä oli vielä 3000 metrin jälkeen ohjelmassa ja pohkeet huusivat mehukkaasti jo armoa ennen starttia. Olin vain kerran aiemmin juossut 3000 m Niken extravaimennetuilla gramman painavilla Zoom Victoreilla ja sen kyllä huomasi maalissa. Päätin kuitenkin lähteä testaamaan ja hyvinhän sekin sujui: 1.54 ja osia hieman Robert Rotkirchille b-erässä hävinneenä – loppusijoitus 5. Urani nopein 800m minkään muun startin jälkeen ja kestopainotteisella treenillä on hyvä merkki siitä että ei se nopeuskaan ole mihinkään häviämässä.

Nyt siis keskittyminen jälleen kevytvauhtiseen ulkoiluun ja kunnon parantamiseen kohti SM-puolikasta ja SM-maastoja. Jos joku lukijoista sattuu käväisemään GoExpo-messuilla viikonloppuna niin ei muuta kuin tulkaa nykäisemään hihasta. Siellä ollaan muidenkin juoksijoiden kanssa Runner’s High:n ständillä ja jos “Musta kenialainen” kiinnostaa niin Simo Wannaskin on paikalla kahvitarjoiluineen!

Leirin loppuyhteenveto

Kolmen viikon leireilyt ovat nyt leireilty ja Gran Canarian hiekkadyynit vaihtuivat lumihankeen. Treenillisesti erinomaisen syksyn jälkeen leirille oli muutama tavoite: saada kolme viikkoa lisää ehjää treeniä pitävissä ja lämpimissä olosuhteissa sekä nähdä Frederikin keikka Iskelmä Baarissa. Kumpikaan tavoitteista ei toteutunut, kun Frederikkikin ehti livistää joulun ajaksi muihin maisemiin. Tosin lämpimäänhän on aina mukava päästä, mutta vain turistiksi ei meikäläistä Maspalomasin seudulle saisi missään muodossa lähtemään.

Ensimmäinen viikko oli varmasti laadullisesti ehkä yksi parhaista koskaan vetämistäni viikoista. 196 kilometriä parilla kovalla treenillä höystettynä ja jalat kokonaisuudessaan kuin uudet ja täynnä virtaa vielä sunnuntain pitkänkin lenkin jälkeen. Ainoata päänvaivaa alkoi tuoda loppuviikosta hieman jumittunut pohkeen/akilleksen seutu. Akilleksen kipuilut ovat meikäläiselle ollut toistaiseksi harvinaista “herkkua” joten sen puoleen olin jo alusta asti hieman huolissaan. Juoksija kyllä oppii tunnistamaan ja käsittelemään vanhat haavansa, mutta uuden alueen kipuilut lisäävät aina selvää huolestuneisuutta. Itse olen tullut johtopäätökseen, että akilleskipu on varmasti tarttuvaa sorttia, koska joulun aikana ja leirin ensimmäisellä viikolla tuli vietettyä sen verran aikaa kolmen akilleslenkkaajan Caritan, siskoni Minnan ja Saavalaisen Petrin kanssa. Lisäksi tuli aikaa vietettyä jonkin verran ikuisen jalkapuolen Tuomo Salosen, polvivaivaisen Tero Forsbergin ja muuten vain klesan Tapani Virtasen kanssa. Joten tartuntavaara on ollut loppuvuonna erittäin korkea ja niinhän se sitten tarttuikin.

6x1000m/3' Viimeinen veto. Pientä raastoilmettä jo havaittavissa.

Vammat ja ongelmat leireillä ovat aina pirun hieno juttu. Varsinkin leireillä, missä on paljon muita juoksijoita on erittäin nautinnollista katsoa muiden juoksijoiden lähtöä ja tuloa treeneistä kun itse ei pysty tekemään muuta kuin pyöritellä peukaloitaan ja pohtimaan koko juoksemisen järkevyyttä. Sitä kun juoksija kestää useamman viikon putkeen on leirin jälkeen varmasti vahvempi kuin kukaan niistä muista juoksijoista ketkä ovat treenamassa käyneet. Itse olen onneksi oppinut hieman maltillisemmaksi vuosien aikana, tosin leireillä maltillisuus on aina asteen verran vaikeampaa. Kerran muistan Italiassa lähteneeni ennätysviikkokilometrit mielessä sunnuntain pitkälle lenkille vaikka polvi oli niin kipeä ettei kävelemisestäkään tullut mitään. Kilometrin väänsin, mutta sitten oli pakko kääntyä takaisin ja kävellä hotellille nuolemaan haavoja. Tällä kertaa löin pelin poikki tuon ensimmäisen viikon jälkeen ja otin kolme päivää lepoa juoksusta. Tuon kolmen päivän jälkeen päätin, että loppuleirin ajan keskityn vain koviin treeneihin kolmen päivän välein ja välipäivinä teen tuntuman mukaan kevyttä hölkkää ja korvaavia harjoitteita (auringonottoa ja varpaiden uima-altaassa lilluttelua).

Roque Nublolla (korkeus 1800m)

Loppuaika mentiinkin tuon suunnitelman mukaan ja kovat treenit sujuivatkin loistokkaasti. Jalka tuntui koko ajan, mutta ei pahentunut mihinkään suuntaan. Viime lauantaina iski sitten flunssankin vielä mukaan matkaan, joten kiitettävää arvosanaa ei leirin onnistumiselle voi missään nimessä antaa. Kovien treenien sujuminen nostaa arvosanan kuitenkin leppoisaan seiskaan.

Auringonnousu Maspalomasissa

Tällä hetkellä ei ole mikään hätä päästä lenkille kun vilkaisee ulos kinoksiin. On aika pistää paikat kuntoon ja sen jälkeen miettiä kevään ja kesän tavoitteita eteenpäin. Hallikilpailuista en ole koskaan hirveämmin innostunut, mutta eiköhän niitäkin mahdollisuuksien mukaan käydä jossain vaiheessa juoksemassa. Päätavoite varmasti onkin olla täydessä terässä parissa Irlannin kilpailussa helmikuun alussa (5km maantie ja 6km maasto), josta ehtisi sitten vielä loistavasti SM-halleihin Tamperelle seuraavaksi viikonlopuksi.

On ollut myös aikaa mietiskellä kevään leirikuvioita. Tällä hetkellä en olisi lähdössä mihinkään vaan tyytyisin tähänkin asti loistavasti toimineeseen Hakuninmaan leirikeskuksen palveluihin, mutta pieni optio huhtikuiselle reissulle Jenkkeihin kilpailemaan on jätettävä jos huippukunto yllättääkin. Maagisia Stanfordin ja Mt. Sacin iltoja kun ei missään muualla päin maailmaa pääse kokemaan…

2011: My Year in Pictures

2011 is over now and 2012 has started.

Sometimes pictures tell the story better than any words, So I decided to show some of my pictures from 2011. Especially, pictures tell the story better about the things what happened in Joplin in May 22nd. The deadliest single tornado (160 dead) destoyed the big part of the town, the town I had lived for four and half years. Me and my girlfriend had gratuated from MSSU the day before, and the next day I was about to leave to California for NCAA DII National Championships, most likely, in the best running shape of my life. The race was the reason I came back to MSSU for one more semester, and until that Sunday, four days before the 1500m prelims, I had done everything as well as possible after the terrible training camp in Kenya in February.

But the Mother Nature didn’t think that way. Luckily, we were fine and all our friends were fine. Our apartment (half a mile away from the tornado’s path) was fine too.

Happy New Year 2012 and I wouldn’t mind if 2012 was little more boring…

Aki

January

Glue sniffing or running? Two harsh ways to a better life. Eldoret Half Marathon, Kenya.

February

Kipchoge Keino Stadium, Eldoret, Kenya.

 March

In Turku. At the Heart of Europe's Culture. "Only a Game?" exhibition..

Participating Times Square 2011 New Year's Eve in March. Too bad it was only for that poor movie.

On My Way Back to Missouri. Destination Delicious? DFW Airport.

Oh yeah. Back in Midwest!

April

Finally Running at Mt. Sac Relays! I'll Be Back!

Good Old Venice Beach!

Night at Mt.Sac.

Coach Rutledge and Fred G. Hughes Stadium, Joplin, MO.

May

Conference Meet in Emporia, Kansas. One Weekend: Too Many Races, Too Hot, but Never Enough Powerbars, Gels and Gatorade...

BBQ Masters Tero and Carita. And Of Course Some Nasty Weather and Tornado Warning Coming Soon..

At Fat and Happy (the restaurant). Best (and the only) One Pound Burger I've Ever Eaten!

Listening to His Holiness the 14th Dalai Lama at University of Arkansas.

Almost hole in one...

Me and Tero "Playing" Football at the Stadium of University of Arkansas.

Healthy American Salad!

May 21st 2011. The Graduation. Four and Half Years of "Hard" Work Finally Came to an End.

Me and Carita Just After the Graduation.

May 22nd 2011. One Day After Our Graduation The Deadliest Single Tornado in the History of USA Hits Joplin.

30 Minutes After the Tornado Everything at this Part of Town Looked Fine...

On Graduation Day, We Went to Take Some Pictures Under the Huge McDonald's Sign...

...The Next Day the Sign Was Gone.

Big Part of the City I Had Lived for Four and Half Years Was Gone in Only 20 Minutes.

The Plaza Apartments, Half a Mile (800m) Away from Our Apartment. That Same Morning I Ran Here...

The Plaza Apartments.

Joplin High School.

Our Indoor Track, Where We Had the Graduation Day Ceremony the Previous Day, Became a Triage (kenttäsairaala) for Those People Who Had Lost Everything in the Twister..

Burger King after the Tornado. And Who Said Children's Playgrounds Are Not safe?

 

With Coach Rutledge at the NCAA DII Nationals in Turlock, CA. The Race Was Three Days After and I Ran Like Shit, But At That Moment There Were Too Many Other Things To Worry...

June

Travelling by Train from St.Louis, MO to Chicago. Leaving Missouri Behind...

Chicago's Bean.

Terrible Finnish Season Opener in Keuruu. Luckily, It Only Got Better After This One...

Finnish Midsummer Sun.

Stockholm.

Me and Robban Running at Finnish Relay Championships...

August

Kalevan Kisat, Turku. Finnish National Championships 1500m.

My 3000m Steeplechase Comeback Race after 3,5 Years With One Hurdle Workout. PR 9.04.

September

Second Steeplechase Race in 3,5 Years and Right Away in an International Against Sweden.

Me and Jarkko Järvenpää Spent Over Three Years Together in Missouri and Then Had a Chance to Run for Finland for the First Time Ever at the Same Time Too. And Carita, of course, Ran the Show. Suomi-Ruotsi -maaottelu.

Organizing Kaisaniemi Cooper with Runner's High the Day After Suomi-Ruotsi -maaottelu. Smaller Venue but Still a Great Event!

Winning Midnight Run Helsinki, the Best Running Event in Helsinki in 2011, Was One of the Highlights of my Running Year.

October

3rd Place in Munich Half Marathon.

Team Runner's High in Munich after the Half Marathon.