Maraton on parasta!

Viime viikolla tuli neljä vuotta täyteen ensimmäisestä maratonista. Maraton on aina erityinen kokemus. Neljä vuotta sitten Vantaalla sain koettua maratonin hyvät ja huonot puolet täydellisestä flowtilasta totaaliromahdukseen joka kuitenkin palkittiin isosti SM-hopealla. Silloin tein päätöksen että palaan SM-maratonille niin kauan kunnes mestaruus tulee. Ja niinhän se tuli sitten kolme viikkoa sitten Lahdesta. Vantaan ja Lahden väliin on mahtunut monenlaista maratonia jotka ovat olleet erittäin opettavaisia kokemuksia loputtomalla matkallani kohti katu-uskottavaa maratoonaria. Vielä on matkaa mutta suunta on oikea.

302575_10151070182637021_269461576_n

Neljä vuotta ensimmäisestä marasta. Kaunista.

Syksyn päätavoite on Valencian maraton. Valenciassa ajatus oli hilata ennätystä lähemmäs 2:20 kuin 2:30. Lahden piti toimia Valencia-projektin korkkauksena. Uskoin jaksavani vajavaisella treenillä pöhistä 30 kilometriin saakka. SM-maratonia edeltävä tekeminen nojasi vahvasti edellisviikkojen kilpailuihin. Ratajuoksukausi oli loppunut vain kolme viikkoa aiemmin ja työkiireiden myötä määrät olivat myös kesän aikana jääneet hyvin kevyiksi ja timanttisten Kalevan Kisojen (SM-hopeaa 3000 m esteistä ja 5000 metriltä) jälkeen keskittyminen oli entistä enemmän estevauhdin virittämisessä Ruotsi-otteluun saakka. Viime hetkillä saatu mahdollisuus juosta ratakymppi maaottelussa muutti kuitenkin suunnitelmaa ja esteet jäivät väliin – hyvä näin, ainakin kausi jatkui kolhuitta. Ratinassa ei kymppiä oikein vielä jaksanut juosta, mutta se loi varmasti hyvän ärsykkeen syksyn tekemisille. Viikko maaottelusta oli Tukholman puolimaraton ja viikko puolikkaasta juoksin Espoon Rantamaratonilla 3:30 jäniksenä yhdistettynä seuraavan aamun 3 x 5 km “maratonvauhtiseen treeniin”. Siinä isommin maratonvalmistautumisen ydinkohdat tällä kertaa. Viikot suorituksien välissä käytännössä lepäilin ja höntsäsin. Kunnon tiesin olevan kova, mutta maratonkunto on tunnetusti vielä oma lukunsa. Siksi luottamus siihen ei ollut vahvimmillaan. Olen luvannut ryhdistäytyä jälleen tarinoiden suhteen ja lupaan käydä koko vuoden treenaamistani tarkemmin läpi seuraavissa jorinoissa. Sen verran erikoista se on ollut että ansaitsee myös omiin muisteloihin pysyvän muistijäljen.

SM-maratonin lähtötilanne oli mielenkiintoinen. Lahdessa kisat ja erityisesti Jussi Utriaisen mukaantulo oli hieno asia. Edelleen kovassa kunnossa oleva kolminkertainen arvokisamaratoonari ja Suomen kaikkien aikojen kovin puolimaratoonari oli papereissani yhdessä Thijs Feuthin kanssa ykkössuosikki. Lisäksi Henri Ansio ja Jukka Kero omaisivat sen verran kokemusta ja kykyjä että podium ei olisi yllätys. Itseni laskin myös tähän joukkoon joka tappelisi mitaleista viimeiseen konttaukseen saakka. Top-5 veikkaus menikin putkeen. Onneksi järjestys ei vastannut ihan tippauksiani.

Tein perinteisen parin kilsan verryttelyn, rennot valmistelut ja haistelin Suomen Chicagon raikasta syyssäätä. Lämpötila oli hyvin miellyttävä noin kymmenen astetta ja pieni tuulenpuhuri. Jalat tuntuivat normaaleilta. Edessä olisi neljä 10,55 km kierrosta hieman vaihtelevassa maastossa. Tiesin sopivan vauhdin asettuvan 3.25-3.30 km-vauhtiin. Tiesin 3.25 tuntuvan helpolta, ja 3.30 hitaampaa olisi turha alussa juosta koska omassa maratonkeskittymättömyydessäni matka tappaa joka tapauksessa eikä vauhti joten olisi turha juosta liian hiljaa. Alamäissä vauhti sai mielellään olla kovempi kunhan effortti ei mielellään hirveästi ylittäisi 3.25 rytmiä. Päätinkin panostaa reitillä alamäkiin.

Alku lähti leppoisasti liikkeelle ja odotettu viisikko (mukana Feuth-Utriainen-Kero-Ansio) erkani muista. Pari puolimaratoonaria roikkui mukana. Olin suunnitellut huolella kisan aikaisen juoton ja eväät. Picnickori oli täynnä ja tarkoitus oli ettei ainakaan energian puutteesta homma jäisi kiinni.

Feuth irtosi hieman hivuttaen muusta porukasta aavistuksen jo ennen vitosen väliaikapistettä. Itselle vauhti oli sopivaa, eikä ollut mitään intoa lähteä kiristämään vauhtia. Muilla näytti olevan sama taktiikka. Thijs venyttikin eroa kilometri kilometriltä ja ensimmäisen kierroksen jälkeen eroa meidän porukkaan oli noin 30 sekuntia. Itsellä ensimmäinen rinki tuntui hieman kankealta.

kahti3

Kuvat: Uusi Lahti -juoksu/Heli Honkasalo

Jalat olivat raskaat mutta vähitellen kone alkoi aueta. Juomat ja eväät upposivat hyvin alas ja varikkotiimini teki jälleen kerran laadukasta työtä huollossa. Toisen kierroksen alussa ero Feuthiin säilyi samana noin puolessa minuutissa mutta jälleen kierroksen toisella raskaammalla puoliskolla ero alkoi jälleen kasvaa. Puoleen matkaan saavuimme erittäin hyvässä väliajassa 1:13:20 eli ennätysvauhdissani. Feuthiin ero oli kasvanut kuitenkin jo melkein minuuttiin. Olo tuntui hyvältä, jaloissa ei tuntunut ollenkaan joten ajattelin tehdä rohkean vedon ja lähteä rykimään Thijsin etumatkaa kiinni. Edellisellä maratonilla Tukholmassa reilu vuosi aiemmin, lähdin loppukiriin samassa kohdassa ja silloin se kantoi loppuun saakka hyvällä negative splitillä. Porukkamme pysyi muutenkin samana: Ansio, Utriainen ja Kero edelleen yhtenä rypäksenä. Ajattelin että olisi muutenkin aika harventaa ryhmää ettei mitaleja joudu ratkaisemaan viimeisillä kilometreillä.

Heti Stadionilta poistuttuamme iskin alamäkeen tiukalla höyryllä. Tiesin Jussin pystyvän erinomaisena alamäkijuoksijana seuraamaan helposti. Kero ja Ansio jäivät hieman, mutta koska kyseessä on maraton ei ollut mitään syytä vielä korkata mitaliskumppia. Yhtäkkiä oli jahti päällä ja vauhti alkoi kiihtyä. Tsekkasin eroa Thijsiin muutamien liikennetolppien kohdalta ja parin kilometrin aikana ero kutistui puolella minuutilla. 26,5 kilometrin väliaikamatolla ero oli enää 22 sekuntia. Järvenrannalla tuuli alkoi yltyä ja puhalsi välillä erittäinkin äkäisesti. Olisi ollut helppo heittää höntsävaihe päälle ja lakata juoksemasta, mutta ei voinut – Feuth oli ajettava kiinni suhteellisen pian jonka jälkeen kilpailu aloitettaisiin alusta ainakin periaatteessa.

14445188_1237039763012965_291918957461511924_o

Noin 29 kilometrin paalulla hivutimme keulan kiinni. Thijs vaikutti hieman yllättyneeltä ja päätti iskeä höyryä lisää heti kun liityimme kantaan. Pientä psykologista peliä. Itse otin rauhallisesti ja annoin hieman siimaa. Reitin käännyttyä myötätuuleksi, ero oli jälleen ajettu kiinni mutta Jussilla alkoi olla vaikeaa. 30 km kohdalla reitiltä näki myös taustalla tulijat ja huomasin Keron ja Ansion olevan sen verran kaukana että ensimmäistä kertaa koko 1h 45 minuutin etenemisen aikana ajatukset alkoivat harhailla jo mestaruustaistoon. Jokaisen kierroksen viimeinen kilometri oli tiukkaa hivuttavaa nousua Lahden stadionille. Thijs veti edelleen mäen alussa, mutta alkoi hieman peippailla vastatuuliosuudella ja pienen höntsäilyn jälkeen otin ensimmäistä kertaa juoksun aikana johtoaseman. Juostiin kolmas kierros täyteen väliajassa 1:48:50 eli kolmas kierros meni minuutti 13 sekuntia kovempaa kuin edellinen rundi.

Nousun aikana tein päätöksen pistää ratajuoksun jälkeiseen alamäkeen jälleen kaiken peliin. Riskipeliä, mutta viimeisille kilometreille en halunnut tätä leikkiä jättää. 31,55 kilometrin juottoon olin virkisteeksi varannut myös tömpsyt cokista mutta tuolla asemalla juominen jäi hyvin vähäiseksi ja hätäiseksi koska halusin saada kaikki eväät naamariin ennen alamäen alkua. Vedin mustaherukkageelit rinnuksille, cokikset nenään ja meno jatkui. Geelit toivat myös selkeästi maratoonarin katu-uskottavuutta ja illuusiota leikkiin kuuluvista verisistä nänneistä.

Alamäki alkoi ja pistin kaiken alamäkijuoksutaitoni peliin. Eroa alkoi tulla. 33 km nurkilla joku huusi eroa kertyneen jo melkein puoli minuuttia. Jatkoin takomista. Maisema Lahden idyllisten lähiöiden porteilla vaihtui nopeammin kuin ennen. En keskittynyt mihinkään muuhun kuin siihen että rytmi säilyisi hyvänä. En vilkuillut taakseni, keskityin ottamaan mutkat varman päälle ja hallitusti. Välillä hetkellisesti ajatus karkasi mahdolliseen mestaruuteen ja sen pitkään metsästykseen. Mutta yhtä nopeasti toinen aivolohkoni muistutti maratonin paskamaisuudesta ja siitä kuinka hienoinkin juoksu voi pysähtyä kuin seinään. 35 kilometrin juoma-asema lähestyi. Siellä valmentaja-äitini oli valmiina antamaan viimeiset pullot kohti loppukilometrejä. Tiesin että hänenkin sisällään varmasti myrskysi tuolla hetkellä mutta useiden kymmenien maratonien kokemuksella ei vielä näkynyt ulospäin pienintäkään riehaantumista.

img-20160926-wa0004

36 km taivallettu.

Juoma-aseman jälkeisessä ylämäessä alkoi ensimmäistä kertaa tuntua hieman juostu parituntinen. Mäen varteen oli eksynyt myös toinen juottomestarini Myllyniemen Jussi joka oli hetkellisesti hylännyt juoma-aseman päivystyksen. Jussi ei sen sijaan pystynyt pidättelemään intoaan ja hieman piti rauhoittaa häntä ohijuostessani ettei liika ilakointi vain tarttuisi. Alamäki ja sen jälkeen väliaikapiste, josta olisi 5,5 kilometriä maaliin. Mitään tietoa erosta taaksepäin ei ollut. Vilkaisin kelloa väliaikamatolla, mutta se näytti kierroksen alusta vitosen ajaksi jotain hieman yli 16 minuuttia ja jätin sen omaan arvoonsa epäillen päässälaskuvirhettä koska en uskonut vauhdin nousseen sen verran kovaksi (myöhemmin selvittelin tuon vitosen 32 kilometristä 37 kilometriin edenneen 16:12 eli melkein minuutin kovempaa kuin ensimmäisillä kierroksilla).

runnershigh

Vanha rekordi (2:27:02) Frankfurtista menossa nurin. Ei heittäytyminen auttanut parempaan loppuaikaan.

37,5 kilometrin kohdalla liikenteenohjaajat huusivat että takana ei näy ketään. Näkyvyyttä tuolla nurkin oli aika pitkä suora joten tiesin että nyt alkaisi olla pullat ehkä kohtalaisen hyvin mikrossa. Samalla hetkellä kuitenkin ensimmäiset pienet kramppailut alkoivat tuntua pohkeissa ja sitten takareisissä. Olihan homma turhan hyvin mennytkin jo tähän saakka. Päätin rauhoittaa tahtia koska uskoin siihen olevani varaa. Ajalla ei näissä kekkereissä ole mitään väliä mutta juosten on loppu silti tultava. mihinkään kokovartalokramppikipsiin ja kävelemiseen ei olisi varaa – muuten Thijs hönkisi kohta jo niskaan.

Otin kaikki kanttikivien ylitykset ja mutkat erittäin huolellisesti, nappasin taskusta vielä extrageelin ennen viimeistä juoma-asemaa. Kolme kilometriä enää. Jussi ei meinannut pysyä housuissa enää sitäkään vähää. 40 kilometriä jäi taakse. Salosen Pertti köhisi katsomon puolelta eroa olevan yli kolme minuuttia seuraaviin. Sillä hetkellä tajusin että nyt jo melkein kävellenkin mestaruus tulisi. Mutta vasta kun reitti kääntyi ympäri ja takaatulijoita ei näkynyt missään se iski vihdoin tajuntaan. Olin pantannut tunteita edellisen kympin ajan mutta nyt ei enää pystynyt. Tippa tuli silmäkulmaan. Metsästys oli vihdoin päättymässä. Yksi kolmekymmenvuotisen juoksun harrastamisen tavoitteista oli tulossa toteen eli aikuisten Suomen mestaruus. Vuosien varrella olin jo unohtanut voittamisen tunteen ja ollut tyytyväinen hopeisiin ja pronssisiin lätkiin, mutta nyt se oli vihdoin tulossa. Kelloa en ollut vilkuillut enää aikoihin.

Neljännen kerran mäki ylös kohti hyppyrimäkiä ja sitten leikkaus kentälle “maratonportista”. Kaikki keskittyminen ja lataus purkaantui tuohon hetkeen. Nostin kädet ylös ja karjuin ehkä enemmän kuin koskaan. Loppuun piti vielä rullata maltilla puuramppi ja sitten maaliin. Hieno hetki! Ja aika. 2:24:18. Ei meinannut heti uskoa että loppu oli tullut höyryttyä sen verran kovaa. Puolikkaat 1:13:20 ja 1:10:58.

lahti2

42 kilometriä täynnä.

Maalissa olo oli erittäin freesi ja kolotus ei ollut millään mittarilla aikaisempien marojen tasoa. 1,5 vuoden tauon jälkeen maraton on parasta jälleen! Tällä kertaa se oli entistäkin parempaa – tosin liian helppoa. Kaikki se raakuus ja tuska puuttui. Ei anna maralle oikeaa arvoa  kun on täysissä voimissa ilman konttaamisia ja kanttaamisia.

Nautin isosti mestaruudesta, mutta myös hienosta ja jännittävästä kilpailusta ja varmasti reitin varrella oleskeleville penkkiurheilijoille tarjosimme hyvää viihdettä. Thijs saapui maaliin hopealle 2:45 ja Jukka Kero nousi pronssille hieman yli neljä minuuttia perässä.

Juoksu oli jälleen hienon tiimityöskentelyn tulos. Huolto kun toimii niin on helppo juosta. Ensimmäisen maran varikkotiimistä Carita oli kotona kipeänä mutta hengessä mukana, mutta faijani korvasi hänet erinomaisesti. Jussi ja Anneli kokeneita timanttisia ammattilaisia tällä osastolla.:) Iso kiitos!

Palautuminen lähti käyntiin ADT:n piikkiin kuten ensimmäisen aikuisten SM-viestimestaruuden yhteydessä Lahdessa 10 vuotta sitten. Tällä kertaa viihdyin testissä vain kolmen litran ja 1,5 tunnin verran. Edelliskerralla meni puolet enemmän nestettä ja puolet kauemmin.

“Olet paksunahkainen kaveri, susta saisi hyviä kintaita.” sanoi ADT:n herra ujuttaessaan piikkiä nahkaani. Vielä ei tosin ole aika siirtyä kinnastehtaalle. Meno jatkuu!

Valencia seuraavana 20.11. #RHVAMOSVALENCIA

dsc_1071

Nuottiviivasto juottoon.

Advertisements

Zürich 2014 -projekti käyntiin

Viime viikolla päätin aloittaa Zürich 2014 -projektin. Tähtäin on nyt siis asetettuna parin vuoden päähän EM-kilpailuihin. SM-maratonin jälkipöhinöissä päätin että ensi syksynä maratonia juostaan hieman isommissa ja nopeammissa ympyröissä eli todennäköisesti Frankfurtissa. Siellä pitäisi pystyä 2.20:n rajaa kutitella jos edes meinaa haaveilla EM-startista.

Strategia projektin onnistumiseen on selvä: treeniä lisää.

Treenin päätinkin aloittaa saman tien viime viikolla ja latasin taululle ennätykselliset 207 kilometriä. Aiempi ennätys oli viime vuoden joulukuun 205 km. Toisin kuin viime vuonna, tämän kertainen kilometrien mättäminen ei tuntunut oikeastaan missään. Ei tullut heikkoja hetkiä, ei väsähtämistä missään vaiheessa viikkoa ja jalat olivat vielä sunnuntainakin freesit. Nyt sitten loppukuu herkistellään, yritetään pitää yllä kevyttä marrasputkea (min. 25 min juoksua/päivä) ja isketään uudestaan määrien kimppuun joulukuun ensimmäisellä viikolla. Joulukuun 16. päivä suunta Teneriffalle pariksi viikoksi ja sieltä turistihelvetti Maspalomasiin pariksi jatkoviikoksi ja 20. tammikuuta Gran Canarian puolimaraton pitäisikin irrota sitten inhimillisiin lukemiin. Tällä kertaa mennään myös ilman Saavalaista, joten jalatkin todennäköisesti kestävät. Playa del Inglesin Iskelmä Baarin nettisivua selaillessa huomasin pettymyksekseni että missaamme Frederikin tänäkin vuonna ja Nykäsen Matti on juuri poistunut saarelta sinne saapuessamme…

Viikon treenit:

Ma 5.11. (32km): ap: PK- 20 km ip: PK- 12km

Ti 6.11. (26km): ap: Pk- 6km ip: Pk-kevyt 20 km

Ke 7.11. (32km): ap: VR + VK-kevyt 10km (avg 3.48/km) + VR ip: VR+ VK- 5km (avg 3.36/km) + VR

To 8.11. (28km): ap: PK-kevyt 10 km ip: PK-kevyt 18 km

Pe 9.11. (30km): ap: PK-20 km ip: PK-10km

La 10.11. (20km): VR + 10x 500m mäkeä (Pirkkola) + VR

Su 11.11. (39km): ap: PK-kevyt 32km ip: PK-kevyt 7 km

Yhteensä: 207 km

Mutta ennen Kanarian jortsuiluja syy pienimuotoiseen herkistelyyn keskellä vuoden parhaita treenisäitäkin on olemassa. Legendaarinen Chiba Ekiden eli maajoukkueiden välinen maratonviesti juostaan Tokion kainalossa Chibassa 23. marraskuuta. Valinta edustuspaitaan kutsui vahvoilla syksyn näytöillä ja tämän viikon aikana kaivetaankin esille sopiva herkkyystila ennen Japaniin lähtöä. Suomen maajoukkue (Järvenpää-Harjamäki-Utriainen-Nummela-Nummela-Tyni-Miettinen-Kangas) tulee olemaan kovassa puristuksissa, kun vilkuilee muiden maajoukkeiden rostereita. Olympiamitalisteista paikalla ravaavat ainakin USA:n väreissä Galen Rupp sekä Kenialla Priscah Jeptoo ja Thomas Longosiwa. Japani on tietenkin aina vahva, ja fanaattisen maratonnälkäisen kotiyleisön edessä varmasti mestaruuskannu himoittaisi. Kaiken kaikkiaan loistoreissu varmasti tulossa ja kunnon sushia onkin ollut ikävä. Japanilaisesta juoksukulttuurista ja Chiba Ekidenin ennakoista kiinnostuneiden kannattaakin laittaa seurantaan japanilaisen juoksemisen äänitorvi Japan Running News.

Kaivoin jälkiruuaksi esille myös valokuvan Simo Wannaksen perhealbumista heidän taannoisesta Chiban reissusta:

Maraton on parasta (SM-maratonin kisaraportti)

Ensimmäinen maraton on taputeltu. Aikaisemmin en ole vastaavaa matkaa kulkenut edes mopon tai polkupyörän kyydissä, saatika sitten juosten. Nyt olen ja varsin tyydyttävällä tuloksella: 2.27,12 ja SM-hopea kainalossa. Tässä pieni, mutta hieman venähtänyt tiivistelmä kilpailusta ja sen kulusta.

Vantaan SM-maratonin otin alustaviin suunnitelmiin jo viime syksynä ilman sen suurempaa stressiä ja painotusta harjoittelussa. Treeni ja keskittyminen skabaan alkoi käytännössä Ruotsi-ottelun viimeiseltä esteeltä selvittyäni syyskuun alkupuolella. Viisi viikkoa on liian lyhyt aika valmistautua maratonille, joten päätin käyttää sen mahdollisimman hyvin hyödyksi. Juoksemattomia kilsoja olisi turha lähteä ottamaan kiinni millään tehokuurilla joten mentiin muutaman kovemman ja pitkän treenin taktiikalla höystettynä parilla extrapitkällä kevyehköllä lenkillä. Viikko Ruotsi-ottelusta juoksin myös Tallinnan puolimaratonin reippaana harjoituksena. Muu aika otettaisiin lepoa, läpsyteltäisiin kevyttä lenkkiä, löhöiltäisiin sohvalla ja tankattaisiin hyvin. Taktiikka onnistui hyvin lukuunottamatta pientä flunssajaksoa syyskuussa sekä 1,5 viikkoa ennen starttia iskenyttä hetkellistä ja yhden illan kestänyttä oksennustautia. Bonuksena tuli myös parin päivän kuume ja viikkoa ennen draivi ei ollut aivan niin tapissa kuin olin laskeskellut. Mutta starttia kohti fiilis parani, eikä lähtöviivalla ollut pienintäkään epäilystä että mikään voisi mennä pieleen.

Ennen lähtöä suunnitelmissa oli tasaisen rento alku, mutta ei ainakaan hitaampia tonneja kuin 3.30. Pieni käsijarru päällä ja tavoitteena nykymaratontrendin mukaisesti tykittää muikea “negative split”, tai ainakin tasavauhtinen loppuun asti. Olin päättänyt pitää 30 km kuuluisaa paalua pilkkanani ja aloittaa juoksun vasta siitä. Totesin tuon legendaarisen seinän olevan vain henkistä ja uskoin että katkeaminen olisi suorastaan mahdotonta. Saman aikaisesti myönsin kuitenkin että 21,1km jälkeen meikäläisellä ei olisi mitään tietoa mitä tapahtuisi siitä seuraavina kilometreinä…

Varikkotiimi Jussi, Carita ja Anneli oli tehtäviensä tasalla ja täydellinen maratonluottavaisuus oli päällä kun rantauduin Tikkurilan Urheilutalolle. Kevyt verryttely, viime hetken tankkaukset ja viivalle. Tästä se lähtisi.

50 metriä juostu ja Wille “Mr. SM-Mara” Keihänen irtiotossa.

Ensimmäinen kilometri oli hankala, koska jalat vaativat kovempaa starttia. Lewis Koririlla kesti hetken aikaa ennen kuin huvitti kärkeen tulla ja ei aikaakaan kun kolmen porukka irtaantui muista. Korir, meikäläinen ja Harri Nissinen aka Forrest G. Jotkut juoksupiirit kutsuvat Nissistä mairittelevalla lempinimellä “Tatuoitu läski”, mutta jannu oli vedetty niin kompressiosukkiin, -hihoihin ja korsetteihin, että mahdolliset läskit sekä tatuoinnit olivat hyvin piilossa joten hetken aikaa kesti tajuta että tässä ollaan Forrest G:n kanssa tahkoamassa rinkiä. Väliaikoja en jaksanut sen ihmeempiä kellotella ja pidin alussa huolen vain siitä että pysyttäisiin alle 3.30/km-vauhdissa. Sekin huolehtiminen loppui jossain vaiheessa ja annoin vain rullailla tasaisesti. Korir jaksoi lenkkeillä seurassamme noin kolme kilometriä, jonka jälkeen miestä ei näkynytkään. Ensimmäisellä 10,55 km kierroksella juoksu maittoi ja se eteni helpolla fiiliksellä ajassa 36.39. Kierrosmääräkään ei tuottanut ongelmia, sillä olinhan mailia juossut pari kertaa sekä hallissa on 200m radalla tullut 800m tahkottua useammankin kerran.

Seuraava kierros eteni samoissa merkeissä. Nissisen kanssa jolkoteltiin ja yleisölle morjesteltiin. Välillä joku jaksoi luetella eroa Koririin. Takaa-ajajista ei ollut mitään havaintoa. Keskityin vain omaan ravaamiseen. Huomasin että kierroksen viimeinen reilu tonni sopi minulle erinomaisesti ja päätinkin rullailla sen hieman reippaammin. Kuin vahingossa Forresti alkoi jäädä ja puolimaraan saavuin ajassa 1.13,07 (kierros: 36.28). Eroa oli tullut reilun kilometrin aikana 17 sekuntia. Ennen en puolimaratonia pidempää kisaa ollut vetänytkään ja paalun kohdalla jostain mielen syvimmistä syövereistä tuli esille Tuntematoman Sotilaan kohta missä ylitetään vanhaa rajaa taistelun tiimellyksessä: “Ja tähän loppui sitten meitin oikeutemme. Meinaan tästä lähtien ollaan rosvoretkellä. Että sen tiedätte.” Rosvoretki kuulosti tuolla hetkellä hyvältä, lisäsin kaasua ja tykitin tunnontuskista vapaana syvemmälle Tikkurilan kannaksille.

Puolimatkassa meno vielä nautinnollisen helppoa.

Seuraava kriittinen paalu odottelikin jo kulman takana. Legendaarinen 30 km. Täältä jostain löytyisi kuulemma se seinä. Oma meno paalulla tuntui erittäin kevyeltä ja päätin että tänään halveksitaan seinää. Vauhti oli kiihtynyt ja vilkaistuani kelloa laskeskelin, että tässähän lasketellaan vielä 2.25:n loppuaikaan. Pieni alamäki-ylämäki edessä jonka jälkeen suosikkipätkäni ja viimeiselle kierrokselle yleisömassan edestä. Siitä sitten nopeasti viimeinen kieppi alta pois, cokis käteen, palkintojenjakoon ja tyytyväisenä loman viettoon Istanbuliin. That’s the plan. Mutta plänit muuttuvat maratonillakin nopeasti. Alamäessä väistäessäni äkillisesti kierroksella ohitettavaa oikean pohkeen yläosa kramppasi. Hetkellisesti, mutta nopean ilkeästi. En vielä huolestunut. Sitten tiukka ylämäki ja vasen takareisi nykäisi. Nyt alkoi jo hieman huolestuttaa. Perkeleen kolmekymppiä. Ja krampit jatkuivat ja jatkuivat. Tasaisin väliajoin: oikea pohje, vasen pohje, oikea takareisi, oikea takareisi. Päätin rauhoittaa ja tasata menoa. Katsoin kaukaa kierroksella ohitettavat ettei äkkiliikkeitä tulisi. Tiesin, että jos kokojalkakramppi tulee niin tämä ravi on pian ravattu. Viimeiselle kierrokselle lähtiessä muu ruho käski mennä kovempaa, mutta pää ja jalat käskivät että nyt on parempi varmistella. Kieppiin kului aikaa 35.56 eli puoli minuuttia kovempaa kuin edelliseen. Ero Nissiseen oli kasvanut jo yli minuuttiin. Eroa en tiennyt, eikä se kiinnostanutkaan. Tästä eteenpäin mentäisiin vain omaan juoksuun keskittyen.

Kilometrit painaa.

31, 32, 33, 34, 35, 36, 37. Tolpat tulivat ja menivät. Krampit lisääntyivät ja erityisesti mäkipätkät tuntuivat karmaisevilta. Kierroksella ohitettavista en päässyt enää yhtä lennokkaasti ohi. Välillä joku katsoja luetteli eroa Koririin ja välillä joku väliaikatietoa Kalevan Maljasta. Kumpikaan tieto ei kiinnostanut p:n vertaa kun takana on 38 km matkaa ja edessä sitäkin pahemmat neljä kilometriä. Toivoin vain että Nissinen on tarpeeksi kaukana, eikä tarvitse stressata vauhdin lisäämisellä. Neljäkymppiä tuli ja meni. Muistin fiiliksen edelliseltä kierrokselta ja sen kuinka letkeästi olin noteerannut tuon tolpan olemassaolon. Kaksi kilometriä ja saatanalliset 195 m päälle vielä tahkoamista. Pääkin alkoi sumentua. Tuli muutamia ruuhkakohtia, joissa piti yrittää kierroksella ohitettaville huutaa kummalta puolelta tullaan ohi. Onneksi muutamilla menijöillä oli enemmän pateja huutamiseen kuin minulla ja väylää löytyi. 41km näkyi ja Eero Hosion tuttuakin tutumpi ääni alkoi kuulua jo kaukaa. “Nummela, Nummela, hyvin menee. Kaksi ja puoli tuntia menee reippaasti!” Läiskin menemään loivaa alamäkeä kun takaa kuului myös toinen ääni: “50 metriä eroa, nyt Harri!”. Tämä tästä puuttuikin. Kirikamppailu viimeisellä kilometrillä. Onneksi oli suosikkipätkäni menossa ja sain ryhtiä alamäkeen jossain määrin. Päätin, että en 42 kilometriä juokse vain ja ainoastaan siksi että menetän mitalini (jospa Harri ei olekaan yksin vaan mukana on myös joku toinen korppikotka hönkimässä raatoani?) loppukirissä. Havaitsin sumean “600m maaliin”-kyltin. Yksi käännös ja sillan yli. Se olisi siinä. Käännöksen jälkeen näin Minnan hyppimässä ja karjumassa vauhtia edessä. Valtakunnan johtava Keulapyöräkin oli löytänyt loppupätkälle karjumaan. Yllätyksekseni vaihde vaihtui ykköseltä kakkoselle sillalle ja ohitin 42km kyltin. Katsoin taakseni ja huomasin Forrestin olevan vielä 50 m päässä. Siinä vaiheessa tiesin, että taistelu on taistelu ja hopea on taskussa. Maalivaatteen yli ja rojahdus maahan. Se oli siinä. Mikä fiilis. Maraton on aivan perseestä, mutta saman aikaisesti jopa parasta.

Viimeinen mäki. 195 m maaliin ja turvallinen kaula.

Loppuaika 2.27,12 (3.29/km), joten keräiltyä tuli viimeisellä rundilla ja erityisesti viimeisen vitosen aikana. Kierrosaika oli murskaavan rauhallinen 38.03 (3.37/km). Pelkäsin jalkojen vetävän kokokramppiin, mutta näin ei käynyt. Jatkuvat pienet kramppailut tekivät väännöstä tuskaisan, onneksi tajusin kuitenkin passata menoa. Loppuanalyysinä ei voi todeta muuta kuin lisää treeniä koneeseen niin hyvä tulee. Joku voisi myös analysoida, että välin 20-30 kiristys oli turha ja liian aikaisin, mutta kuka tietää vaikka veto olisi loppunut kevyemmästäkin vauhdista. Nyt voin todeta, että onneksi nykäsin.

Vantaan maratonin ykkösvarikkotiimi.

Vuosi on kieltämättä ollut kohdallani kohtalaisen hyvä SM-mitalien varjolla. Ensimmäisen aikuisten henkilökohtaisen SM-mitalini nappasin SM-hallien 1500 metriltä helmikuussa, sen jälkeen niitä ropisi vielä hallien 3000 metriltä, puolimaratonilta, Kalevan Kisojen 3000m esteistä sekä nyt maratonilta. Mukaan höystöön vielä SM-viestien 4x800m hopea. Pakko myöntää, että tämä viimeisin maistuu parhaimmalle, vaikkakin tuo ensimmäinen tiputti aikamoisen gorillan selästä.

Tulevaisuuden askelmerkit hiotaan kuntoon seuraavien viikkojen aikana. Sitä ennen lomaillaan hetki Istanbulin lämmössä. Kävely oli pirullista vielä torstaina, mutta nyt eteneminen sujuu jo ilman tuen hamuamista ja oikein päin myös portaikoissa.

Loppuun vielä iso kiitos kaikille onnitteluista! Välillä on ollut tunne, että seuraakohan näitä skaboja ja kansallisia juoksijoita kukaan, mutta viimeistään tämä, Kalevan Kisojen esterypemiseni tai Ruotsi-ottelun loistojuoksu ovat osoittaneet minulle sen että kansallisia juoksuja seurataan sittenkin isolla kädellä vieläkin. Kuinka monen puolituntemattoman ihmisen olen kuullut viime aikoina suorastaan karjuneen kotisohvalla Kalevan Kisojen tai Ruotsi-ottelun viimeistä kierrosta seuratessa. Kiitos tästä ja toivottavasti seurailette jatkossakin!

Maratonkeskittyneisyyttä

Eilen vietettiin TV2:lla huippu-urheiluiltaa. Paikalle oli Joulupukkia, Esko Seppästä, Mehu-Jannea, Bubia, Nasse-setää ja Riutan Seppoa lukuunottamatta kutsuttu kaikki Suomen urheiluviisaat, joten odottelin edes jonkin sortin trilleriä ja viihdykettä. Olisihan se kuitenkin pitänyt arvata, että ilta olikin väsyneempi kuin väsyneimmätkään vässykät osasivat odottaa. Palailen mahdollisesti illan antiin myöhemmin, mutta nyt on keskittyminen maratonin ihmeellisessä maailmassa. Miksi maratonissa? Koska maraton on parasta. Tai näin ainakin sanotaan. Tai eilen ei sanottu, koska kukaan keskustelijoista ei maratonia ole koskaan juossut. En ole myöskään minä, mutta sunnuntaina asia muuttuu.

Vantaalla siis mennään 42 kilometriä ja muutama sata metriä päälle. Valmistautuminen on ollut kaiketi kohdallaan kokonaisen kuukauden spesiaalimaratreenijakson myötä ja olo on täynnä ainakin 90% maratonluottavaisuutta. Veri on vetänyt maratonille jo pidemmän aikaa ja nyt kun SM-maraton sattui osumaan Suomen ykkösmaratontapahtumaan (kysy mielipidettä uudestaan sunnuntai-iltana) Vantaalle ja otolliseen ajankohtaan niin eihän haasteesta voi kieltäytyä. Siitä on hyvä porkkana lähteä kehittämään tulevaa maratoonarin uraa kohti ensi syksyn haasteita vauhdikkaammissa ympyröissä.

Olen aina pitänyt maratonia kuninkuusmatkana ja päätös tänä syksynä debytoinnista tuli jo viime vuonna kun olin ensimmäisen puolimaratonin päässyt maaliin. Ensimmäinen mennään fiilistellen läpi geelejä imeskellen, reitin varteen roudattuja bändejä (mm. Duke and the Samoan Guys) kuunnellen ja katsellaan mikä on lopputulos. On tässä jonkin sortin taktiikkaakin mietitty, mutta eiköhän ne unohdu viimeistään lähdön hetkellä.

Kalevan Malja -taistossa on huhujen mukaan tiukka ja tasainen tilanne HKV:n ja Turun Urheiluliiton välillä ja Turulta onkin tulossa kova, kansainvälinen ja nimivahva arsenaali Vantaalle. Muutenkin lähtöviivalle pakkautuu äijää kuin pipoa (47 kpl), mutta mestaruustippaus on helppo: Lewis Korirille ei kukaan mahda mitään. Parhaan suomalaisen tittelistä sen sijaan tullaan käymään mielenkiintoinen taisto ja toivottavasti myös itse pystyisi tuohon porukkaan sotkemaan mukaan.

Sunnuntaina nähdään, onko se mara vielä parasta vai ei. Ja jos se ei enää ole parasta, niin aina voi lohdutukseksi katsella Duke and the Samoan Guysin live-esitystä Koisorokista YouTubessa – hieman maantiemies Mannisen oloista lavaliikehdintää muuten.

Inspiraatiota Vantaalle: Mutai ja Mayo Berliinissä.