Maraton on parasta!

Viime viikolla tuli neljä vuotta täyteen ensimmäisestä maratonista. Maraton on aina erityinen kokemus. Neljä vuotta sitten Vantaalla sain koettua maratonin hyvät ja huonot puolet täydellisestä flowtilasta totaaliromahdukseen joka kuitenkin palkittiin isosti SM-hopealla. Silloin tein päätöksen että palaan SM-maratonille niin kauan kunnes mestaruus tulee. Ja niinhän se tuli sitten kolme viikkoa sitten Lahdesta. Vantaan ja Lahden väliin on mahtunut monenlaista maratonia jotka ovat olleet erittäin opettavaisia kokemuksia loputtomalla matkallani kohti katu-uskottavaa maratoonaria. Vielä on matkaa mutta suunta on oikea.

302575_10151070182637021_269461576_n

Neljä vuotta ensimmäisestä marasta. Kaunista.

Syksyn päätavoite on Valencian maraton. Valenciassa ajatus oli hilata ennätystä lähemmäs 2:20 kuin 2:30. Lahden piti toimia Valencia-projektin korkkauksena. Uskoin jaksavani vajavaisella treenillä pöhistä 30 kilometriin saakka. SM-maratonia edeltävä tekeminen nojasi vahvasti edellisviikkojen kilpailuihin. Ratajuoksukausi oli loppunut vain kolme viikkoa aiemmin ja työkiireiden myötä määrät olivat myös kesän aikana jääneet hyvin kevyiksi ja timanttisten Kalevan Kisojen (SM-hopeaa 3000 m esteistä ja 5000 metriltä) jälkeen keskittyminen oli entistä enemmän estevauhdin virittämisessä Ruotsi-otteluun saakka. Viime hetkillä saatu mahdollisuus juosta ratakymppi maaottelussa muutti kuitenkin suunnitelmaa ja esteet jäivät väliin – hyvä näin, ainakin kausi jatkui kolhuitta. Ratinassa ei kymppiä oikein vielä jaksanut juosta, mutta se loi varmasti hyvän ärsykkeen syksyn tekemisille. Viikko maaottelusta oli Tukholman puolimaraton ja viikko puolikkaasta juoksin Espoon Rantamaratonilla 3:30 jäniksenä yhdistettynä seuraavan aamun 3 x 5 km “maratonvauhtiseen treeniin”. Siinä isommin maratonvalmistautumisen ydinkohdat tällä kertaa. Viikot suorituksien välissä käytännössä lepäilin ja höntsäsin. Kunnon tiesin olevan kova, mutta maratonkunto on tunnetusti vielä oma lukunsa. Siksi luottamus siihen ei ollut vahvimmillaan. Olen luvannut ryhdistäytyä jälleen tarinoiden suhteen ja lupaan käydä koko vuoden treenaamistani tarkemmin läpi seuraavissa jorinoissa. Sen verran erikoista se on ollut että ansaitsee myös omiin muisteloihin pysyvän muistijäljen.

SM-maratonin lähtötilanne oli mielenkiintoinen. Lahdessa kisat ja erityisesti Jussi Utriaisen mukaantulo oli hieno asia. Edelleen kovassa kunnossa oleva kolminkertainen arvokisamaratoonari ja Suomen kaikkien aikojen kovin puolimaratoonari oli papereissani yhdessä Thijs Feuthin kanssa ykkössuosikki. Lisäksi Henri Ansio ja Jukka Kero omaisivat sen verran kokemusta ja kykyjä että podium ei olisi yllätys. Itseni laskin myös tähän joukkoon joka tappelisi mitaleista viimeiseen konttaukseen saakka. Top-5 veikkaus menikin putkeen. Onneksi järjestys ei vastannut ihan tippauksiani.

Tein perinteisen parin kilsan verryttelyn, rennot valmistelut ja haistelin Suomen Chicagon raikasta syyssäätä. Lämpötila oli hyvin miellyttävä noin kymmenen astetta ja pieni tuulenpuhuri. Jalat tuntuivat normaaleilta. Edessä olisi neljä 10,55 km kierrosta hieman vaihtelevassa maastossa. Tiesin sopivan vauhdin asettuvan 3.25-3.30 km-vauhtiin. Tiesin 3.25 tuntuvan helpolta, ja 3.30 hitaampaa olisi turha alussa juosta koska omassa maratonkeskittymättömyydessäni matka tappaa joka tapauksessa eikä vauhti joten olisi turha juosta liian hiljaa. Alamäissä vauhti sai mielellään olla kovempi kunhan effortti ei mielellään hirveästi ylittäisi 3.25 rytmiä. Päätinkin panostaa reitillä alamäkiin.

Alku lähti leppoisasti liikkeelle ja odotettu viisikko (mukana Feuth-Utriainen-Kero-Ansio) erkani muista. Pari puolimaratoonaria roikkui mukana. Olin suunnitellut huolella kisan aikaisen juoton ja eväät. Picnickori oli täynnä ja tarkoitus oli ettei ainakaan energian puutteesta homma jäisi kiinni.

Feuth irtosi hieman hivuttaen muusta porukasta aavistuksen jo ennen vitosen väliaikapistettä. Itselle vauhti oli sopivaa, eikä ollut mitään intoa lähteä kiristämään vauhtia. Muilla näytti olevan sama taktiikka. Thijs venyttikin eroa kilometri kilometriltä ja ensimmäisen kierroksen jälkeen eroa meidän porukkaan oli noin 30 sekuntia. Itsellä ensimmäinen rinki tuntui hieman kankealta.

kahti3

Kuvat: Uusi Lahti -juoksu/Heli Honkasalo

Jalat olivat raskaat mutta vähitellen kone alkoi aueta. Juomat ja eväät upposivat hyvin alas ja varikkotiimini teki jälleen kerran laadukasta työtä huollossa. Toisen kierroksen alussa ero Feuthiin säilyi samana noin puolessa minuutissa mutta jälleen kierroksen toisella raskaammalla puoliskolla ero alkoi jälleen kasvaa. Puoleen matkaan saavuimme erittäin hyvässä väliajassa 1:13:20 eli ennätysvauhdissani. Feuthiin ero oli kasvanut kuitenkin jo melkein minuuttiin. Olo tuntui hyvältä, jaloissa ei tuntunut ollenkaan joten ajattelin tehdä rohkean vedon ja lähteä rykimään Thijsin etumatkaa kiinni. Edellisellä maratonilla Tukholmassa reilu vuosi aiemmin, lähdin loppukiriin samassa kohdassa ja silloin se kantoi loppuun saakka hyvällä negative splitillä. Porukkamme pysyi muutenkin samana: Ansio, Utriainen ja Kero edelleen yhtenä rypäksenä. Ajattelin että olisi muutenkin aika harventaa ryhmää ettei mitaleja joudu ratkaisemaan viimeisillä kilometreillä.

Heti Stadionilta poistuttuamme iskin alamäkeen tiukalla höyryllä. Tiesin Jussin pystyvän erinomaisena alamäkijuoksijana seuraamaan helposti. Kero ja Ansio jäivät hieman, mutta koska kyseessä on maraton ei ollut mitään syytä vielä korkata mitaliskumppia. Yhtäkkiä oli jahti päällä ja vauhti alkoi kiihtyä. Tsekkasin eroa Thijsiin muutamien liikennetolppien kohdalta ja parin kilometrin aikana ero kutistui puolella minuutilla. 26,5 kilometrin väliaikamatolla ero oli enää 22 sekuntia. Järvenrannalla tuuli alkoi yltyä ja puhalsi välillä erittäinkin äkäisesti. Olisi ollut helppo heittää höntsävaihe päälle ja lakata juoksemasta, mutta ei voinut – Feuth oli ajettava kiinni suhteellisen pian jonka jälkeen kilpailu aloitettaisiin alusta ainakin periaatteessa.

14445188_1237039763012965_291918957461511924_o

Noin 29 kilometrin paalulla hivutimme keulan kiinni. Thijs vaikutti hieman yllättyneeltä ja päätti iskeä höyryä lisää heti kun liityimme kantaan. Pientä psykologista peliä. Itse otin rauhallisesti ja annoin hieman siimaa. Reitin käännyttyä myötätuuleksi, ero oli jälleen ajettu kiinni mutta Jussilla alkoi olla vaikeaa. 30 km kohdalla reitiltä näki myös taustalla tulijat ja huomasin Keron ja Ansion olevan sen verran kaukana että ensimmäistä kertaa koko 1h 45 minuutin etenemisen aikana ajatukset alkoivat harhailla jo mestaruustaistoon. Jokaisen kierroksen viimeinen kilometri oli tiukkaa hivuttavaa nousua Lahden stadionille. Thijs veti edelleen mäen alussa, mutta alkoi hieman peippailla vastatuuliosuudella ja pienen höntsäilyn jälkeen otin ensimmäistä kertaa juoksun aikana johtoaseman. Juostiin kolmas kierros täyteen väliajassa 1:48:50 eli kolmas kierros meni minuutti 13 sekuntia kovempaa kuin edellinen rundi.

Nousun aikana tein päätöksen pistää ratajuoksun jälkeiseen alamäkeen jälleen kaiken peliin. Riskipeliä, mutta viimeisille kilometreille en halunnut tätä leikkiä jättää. 31,55 kilometrin juottoon olin virkisteeksi varannut myös tömpsyt cokista mutta tuolla asemalla juominen jäi hyvin vähäiseksi ja hätäiseksi koska halusin saada kaikki eväät naamariin ennen alamäen alkua. Vedin mustaherukkageelit rinnuksille, cokikset nenään ja meno jatkui. Geelit toivat myös selkeästi maratoonarin katu-uskottavuutta ja illuusiota leikkiin kuuluvista verisistä nänneistä.

Alamäki alkoi ja pistin kaiken alamäkijuoksutaitoni peliin. Eroa alkoi tulla. 33 km nurkilla joku huusi eroa kertyneen jo melkein puoli minuuttia. Jatkoin takomista. Maisema Lahden idyllisten lähiöiden porteilla vaihtui nopeammin kuin ennen. En keskittynyt mihinkään muuhun kuin siihen että rytmi säilyisi hyvänä. En vilkuillut taakseni, keskityin ottamaan mutkat varman päälle ja hallitusti. Välillä hetkellisesti ajatus karkasi mahdolliseen mestaruuteen ja sen pitkään metsästykseen. Mutta yhtä nopeasti toinen aivolohkoni muistutti maratonin paskamaisuudesta ja siitä kuinka hienoinkin juoksu voi pysähtyä kuin seinään. 35 kilometrin juoma-asema lähestyi. Siellä valmentaja-äitini oli valmiina antamaan viimeiset pullot kohti loppukilometrejä. Tiesin että hänenkin sisällään varmasti myrskysi tuolla hetkellä mutta useiden kymmenien maratonien kokemuksella ei vielä näkynyt ulospäin pienintäkään riehaantumista.

img-20160926-wa0004

36 km taivallettu.

Juoma-aseman jälkeisessä ylämäessä alkoi ensimmäistä kertaa tuntua hieman juostu parituntinen. Mäen varteen oli eksynyt myös toinen juottomestarini Myllyniemen Jussi joka oli hetkellisesti hylännyt juoma-aseman päivystyksen. Jussi ei sen sijaan pystynyt pidättelemään intoaan ja hieman piti rauhoittaa häntä ohijuostessani ettei liika ilakointi vain tarttuisi. Alamäki ja sen jälkeen väliaikapiste, josta olisi 5,5 kilometriä maaliin. Mitään tietoa erosta taaksepäin ei ollut. Vilkaisin kelloa väliaikamatolla, mutta se näytti kierroksen alusta vitosen ajaksi jotain hieman yli 16 minuuttia ja jätin sen omaan arvoonsa epäillen päässälaskuvirhettä koska en uskonut vauhdin nousseen sen verran kovaksi (myöhemmin selvittelin tuon vitosen 32 kilometristä 37 kilometriin edenneen 16:12 eli melkein minuutin kovempaa kuin ensimmäisillä kierroksilla).

runnershigh

Vanha rekordi (2:27:02) Frankfurtista menossa nurin. Ei heittäytyminen auttanut parempaan loppuaikaan.

37,5 kilometrin kohdalla liikenteenohjaajat huusivat että takana ei näy ketään. Näkyvyyttä tuolla nurkin oli aika pitkä suora joten tiesin että nyt alkaisi olla pullat ehkä kohtalaisen hyvin mikrossa. Samalla hetkellä kuitenkin ensimmäiset pienet kramppailut alkoivat tuntua pohkeissa ja sitten takareisissä. Olihan homma turhan hyvin mennytkin jo tähän saakka. Päätin rauhoittaa tahtia koska uskoin siihen olevani varaa. Ajalla ei näissä kekkereissä ole mitään väliä mutta juosten on loppu silti tultava. mihinkään kokovartalokramppikipsiin ja kävelemiseen ei olisi varaa – muuten Thijs hönkisi kohta jo niskaan.

Otin kaikki kanttikivien ylitykset ja mutkat erittäin huolellisesti, nappasin taskusta vielä extrageelin ennen viimeistä juoma-asemaa. Kolme kilometriä enää. Jussi ei meinannut pysyä housuissa enää sitäkään vähää. 40 kilometriä jäi taakse. Salosen Pertti köhisi katsomon puolelta eroa olevan yli kolme minuuttia seuraaviin. Sillä hetkellä tajusin että nyt jo melkein kävellenkin mestaruus tulisi. Mutta vasta kun reitti kääntyi ympäri ja takaatulijoita ei näkynyt missään se iski vihdoin tajuntaan. Olin pantannut tunteita edellisen kympin ajan mutta nyt ei enää pystynyt. Tippa tuli silmäkulmaan. Metsästys oli vihdoin päättymässä. Yksi kolmekymmenvuotisen juoksun harrastamisen tavoitteista oli tulossa toteen eli aikuisten Suomen mestaruus. Vuosien varrella olin jo unohtanut voittamisen tunteen ja ollut tyytyväinen hopeisiin ja pronssisiin lätkiin, mutta nyt se oli vihdoin tulossa. Kelloa en ollut vilkuillut enää aikoihin.

Neljännen kerran mäki ylös kohti hyppyrimäkiä ja sitten leikkaus kentälle “maratonportista”. Kaikki keskittyminen ja lataus purkaantui tuohon hetkeen. Nostin kädet ylös ja karjuin ehkä enemmän kuin koskaan. Loppuun piti vielä rullata maltilla puuramppi ja sitten maaliin. Hieno hetki! Ja aika. 2:24:18. Ei meinannut heti uskoa että loppu oli tullut höyryttyä sen verran kovaa. Puolikkaat 1:13:20 ja 1:10:58.

lahti2

42 kilometriä täynnä.

Maalissa olo oli erittäin freesi ja kolotus ei ollut millään mittarilla aikaisempien marojen tasoa. 1,5 vuoden tauon jälkeen maraton on parasta jälleen! Tällä kertaa se oli entistäkin parempaa – tosin liian helppoa. Kaikki se raakuus ja tuska puuttui. Ei anna maralle oikeaa arvoa  kun on täysissä voimissa ilman konttaamisia ja kanttaamisia.

Nautin isosti mestaruudesta, mutta myös hienosta ja jännittävästä kilpailusta ja varmasti reitin varrella oleskeleville penkkiurheilijoille tarjosimme hyvää viihdettä. Thijs saapui maaliin hopealle 2:45 ja Jukka Kero nousi pronssille hieman yli neljä minuuttia perässä.

Juoksu oli jälleen hienon tiimityöskentelyn tulos. Huolto kun toimii niin on helppo juosta. Ensimmäisen maran varikkotiimistä Carita oli kotona kipeänä mutta hengessä mukana, mutta faijani korvasi hänet erinomaisesti. Jussi ja Anneli kokeneita timanttisia ammattilaisia tällä osastolla.:) Iso kiitos!

Palautuminen lähti käyntiin ADT:n piikkiin kuten ensimmäisen aikuisten SM-viestimestaruuden yhteydessä Lahdessa 10 vuotta sitten. Tällä kertaa viihdyin testissä vain kolmen litran ja 1,5 tunnin verran. Edelliskerralla meni puolet enemmän nestettä ja puolet kauemmin.

“Olet paksunahkainen kaveri, susta saisi hyviä kintaita.” sanoi ADT:n herra ujuttaessaan piikkiä nahkaani. Vielä ei tosin ole aika siirtyä kinnastehtaalle. Meno jatkuu!

Valencia seuraavana 20.11. #RHVAMOSVALENCIA

dsc_1071

Nuottiviivasto juottoon.

202

Jo melkein perinteeksi muodostunut joulukuun mättöviikko on takana ja sehän pitää ikuistaa blogin muodossa. Edellisviikonloppuna Pajulahdessa erehdyin menemään kaksi kertaa aamulenkille ennen klo 7:ää ja univeloissani lupasin yli 200 kilometrin viikon seuraavalle viikolle. Ja se lupaushan piti sitten pitää.

Koko vuoden aiemmat viikkokilometrimaksimit ovat pyörineet muutamassa noin 140 km viikossa joten nosto 200 kilometriin oli kohtalaisen heavya ja vaati taas totuttelua hieman erilaiseen urheiluun kun viime aikoina on tullut tehtyä. Loppulukemiksi lyötiinkin taululle 202 kilometriä ja uran neljäs yli 200 kilometrin viikko. Aiemmat “kaksisataset” ovat joulukuulta 2011 (205 km), marraskuulta 2012 (207 km) ja joulukuulta 2014 (203 km). Nyt ennätys kaatui torstain löysäilyyn kun iltalenkki vaihtui nepalilaiseen ravintolaan. Jotain kuitenkin syksyllä on tullut tehtyä oikein kun määrät eivät oikein missään tuntuneet eikä vaikuttaneet myöskään nopean juoksun fiilikseen yhtään tukkeutuvasti.

Tässä viikon tekemiset:

Ma 14.12.
ap: Pk-13 km ip: Pk-12 km

Ti 15.12.
ap: Pk-7,5 km ip: Verryttely + 6 x 1000m/ 30 sec (3.40->3.05) + VL-3 km maastossa (avg. 3.18/km) + verryttely = 19 km

Ke 16.12.
ap: Pk-12 km ip: Pk-17 km

To 17.12.
Pk-17 km + Runner’s Core-lihaskunto

Pe 18.12.
Verryttely + VK-21,1 km (HHM:n reittiä mukaillen) (1:12:05 avg. 3.24/km) + verryttely + Runner’s Core -lihashuolto

La 19.12.
ap: Pk-26 km ip: Pk-8 km

Su 20.12.
ap: Pk-32,5 km ip: Pk-8 km

Nyt sitten on huilailtu pari päivää, tankattu uutta nousua kohti ja tarkoitus olisi käyttää hiljaisempi joulujakso laatutreeniin. Jouluaattona olisi ajatuksissa puskea 5 km toistoja muutamat terävät mukavaa tahtia ja sitten Tapaninpäivänä #SikaTapsa:n kunniaksi hapokas hiekkakuoppapöhinä Perniön privaattidyyneillä!

Näillä eväillä uuteen kauteen joka todennäköisesti tulee olemaan kaikkien aikojen paras – tai sitten ei.

Hyvää joulua!

12432709_10156355334355367_259311950_o

Lenkkiselfie perjantain VK:n jälkeen!

 

2-21,1-in-1 part 1: München

Syksyllä 2011 juoksin ensimmäisen puolimaratonin Münchenissä ja juoksu jätti koko tapahtumasta todella hyvän maun: koko valmistava prosessi loi hyvän draivin tekemiseen vielä pikäksi ajaksi eteenpäin. Silloin juostu 1:07:46 riitti kolmanteen sijaan ja tuo ennätys säilyi neljä vuotta muutamista lähentelyistä huolimatta. Tarvittiin jälleen Müncheniä siirtämään tuo historiaan.

Kaikki valmistautuminen oli mennyt suunnitellusti ja kunto oli paljon parempi kuin elokuisessa pohjakunnossa koskaan pystyin unelmoida. Voittoisassa Puuhamaajuoksussa 34 minuutin kymppi teki tiukkaa ja ajatukset eivät mieltä lämmittäneet. Siitä sitten vähitellen uuteen nousuun, pari buustaavaa treeniä sekä kisaa (erityisesti Ruotsi-ottelun katsastus, Ruotsi-ottelu, omalla vedolla 14.51 ratavitonen ja Pääkaupunkijuoksu) ja kunto tappiin. Silti ajattelin että sekunninkin parannus rekordiin olisi hyvä suoritus ja saisi historiallisen ennätyksen päivitettyä.

IMG-20150824-WA0003

Meillä oli Münchenissä Runner’s High:lta reilun parinkymmenen hengen edustus ja leppoisalla fiiliksellä hoitui myös matkanjohtajan tehtävät omaan juoksun keskittymisen ohessa. Kaikki saatiin lähtöviivalle (ja yhtä lukuunottamatta maaliinkin ilman metroja) joten onnistumisprosentti oli korkea. Münchenissä puolimaratonin lähtö sijaitsee maratonin puolimatkassa. Hieman kauhulla lueskelin aikataulutusta, joka lupasi tiukkoja ohitustalkoita maratoonareista jotka olivat olleet lähtömme hetkellä liikenteessä n. kolme tuntia. Luotin kuitenkin saksalaiseen ammattitaitoon ja siihen että jotenkin saisimme juosta rauhassa ilman turhaa slalomia. Kuinka väärässä sitä voikaan olla.

Lähtöalueella oli leppoisa tunnelma. Juoksijat valuivat pyhiinvaellusmaisesti lähimmältä metroasemalta. Musiikki pauhasi, vessat toimivat ja DHL:n varustesäilöpagut toimivat saksalaisen simon tarkkuudella. Lähtöviivallakin verryttelyn jälkeen vielä hyvä fiilis ja jalat tuntuivat pelaavan. Olin kuitenkin päättänyt asettaa vakionopeudensäätimen 3.10:een/km, enkä lähtisi yhtään höyryämään koska samaan aikaan tuntui olevan hieman jopa liikaa herkkyyttä olotilassa. Lähtöviivalle pääsi vielä mukavasti 5 min ennen starttia ja oli kotoisa olo kun ympärillä pyörivät alatalkkarit ja #SikaTapsa Virtasen suu pauhasi kovempaa kuin kuuluttajan pöhinä. Hieman ihmetytti lähtöjärjestelyt jossa chippimatto oli aseteltu reilun 100 metrin päähän lähtöviivasta ja hevoskisoista tutulla volttilähdöllähän sitä mentiin. Lähtölaukaus tussahti ja kukaan ei tienny milloin kilpailu oikein starttasi. Tapsa otti johtoaseman kun lähtöviivalle oli matkaa vielä 50 metriä, kunnes pari saksalaista junttasi ohi. Sen verran nukuin että kisan käynnistyessä ensimmäisestä maton ylittäjästä olin jo pari sekuntia keulaa perässä. Keula-auto oli laittanut kellonsa  jo hyvissä ajoin ennen starttia käyntiin ja Mika Timingin sähellyksen Dubain maratonilta tietäen päätin mennä sen mukaan.

Vakiinnutin paikan kolmantena ja pian sain seuraa toisesta jannusta joka pysyi pari kilometriä mukana. Toinen kärkiukoista kanttasi kolmen kilometrin jälkeen ja ohitettuani hänet tiesin että muista kuin kärjessä painavasta juoksijasta ei olisi tänään seuraa, joten olisi parempi hakea henkistä turvaa hänen selästään. Sää oli inhimillinen. Sopiva lämpötila shortseiluun ja pieni tuulenvire. Energiaa riitti, pää oli virkeänä ja jalat tuntuivat edelleen vahvoilta. Kilometrit menivät alusta alkaen hieman eroavina GPS:n tahtiin, mutta päätin seurailla sekä järjestäjien että Suunnon näyttämiä kilsoja. Edellä painoi Tobias Schreindl 10-15 sekuntia edellä. Kilsat etenivät mukavan tasaisesti ja helposti. Hieman tietenkin hankasi ettei tiennyt virallista kisa-aikaa alkusähellyksen vuoksi. Ensimmäiset kilometrit Münchenissä on hieman aaltoilevaa. Alämäkeä, siltojen alituksia, ylämäkeä. Sopivan vaihtelevaa makuuni ennen keskusta-alueen pientä mutkittelua. Keskustassa tosin tunnelma oli viimeksi loistava.

Noin kahdeksan kilometrin kohdalla pahin pelko alkoi tulla toteen. Ensimmäiset kolmenkymmenen kilometrin kohtaa lähestyvät maratoonarit alkoivat tulla seisovilla jaloilla vastaan. Keskityin vain edellä menevään Schreindlin selkään, enkä stressannut vielä liikaa. Sitten alkoi ruuhka pahentua. Tarkasta matkastakaan ei ollut mitään käryä. Yleensä niin tarkka ja tunnollinen Ambit 3 näytti kympin väliajaksi n. 30.50. Virallinen kympin tolppa näytti noin 31.30. Virallisella 10,9 kilometrin väliaikapisteellä olin jo melkein kannassa – kuusi sekuntia eroa. Jälkiviisaana voin todeta että olisi pitänyt väkisin ajaa vain keula kiinni, koska kärkiukolla oli edellä poliisiauto raivaamassa väkijoukkoa. Juoma-asemille pääsy alkoi olla mahdotonta. Pari kertaa tuli ajeltua kävelevien ja jalkakramppien takia äkkipysäytyksiä tehneiden maratoonareiden selkään. Mukanani ajanut polkupyörävalvoja käytti hyvin säästeliäästi kelloaan ja muutamat “pehmeät” kirosanat tuli päästettyä matkalla. Keulajuoksija karkasi hermoillessani ja hänelle tietä raivanneen poliisiauton hyöty hävisi Münchenin keskustaan. Viiden ja puolen tunnin ja viiden tunnin jänisryhmät tulivat ja menivät. Fiilis oli kuin juoksisi Hulluilla Päivillä. Käpy paloi ihan täysin. Liikenteenohjaajatkaan eivät enää usean tunnin työrupeaman jälkeen tuntuneen jaksavan kontrolloida katsojia. Muistan väistäneeni kisan aikana muutamilla kymmenillä senteillä skootterin ja juoksijoiden seassa palloilleen äitiin lapsikatraineen ja lastenvaunuineen. Silti olin vielä kellottamassa heittämällä alle 1:07 kun pahimmat keskustan hulluttelut alkoivat jäädä taakse ja tie leveni jälleen 15 kilometrin jälkeen.

Verenpaine oli keskustan alueella varmasti korkeammalla kuin syke ja välillä mielessä kävi jo keskeyttäminenkin. Metroasemat houkuttelivat tienpintareella. Erikoisia ajatuksia vaikka juoksu kulki. Fokus ei pysynyt yhtään vaikka käskin itseäni säilyä rauhallisena. Askel alkoi hieman painaa. Olen tottunut nuolemaan mutkat mahdollisimman lyhyttä reittiä mutta siihen ei ollut mahdollisuuksia. Muistelin kaiholla neljän vuoden takaista juoksua. Muistin pitkän suoran 16-19 km välillä edelliskerrasta. Silloin sai painaa yksin suoraa tietä toisella puolella vastaan juosseiden kympin menijöiden kannustaessa villisti. Oli unelmafiilis. Nyt oli juoksunautinto kaukana. Olin samaan aikaan juoksemassa kovempaa kuin koskaan ja silti v*tutti enemmän kuin koskaan.

Katsoin paria päivää aikaisemmin Janne Holmenin maaliintulon Münchenin EM-maratonilta. Yritin hakea viimeistä kiriä sen myötä koska halusin kaikesta huolimatta lähteä ennätyksellä yöhön. Tulimme samalle baanalle Olympiapuistoon jota Holmen rankaisi 13 vuotta aiemmin. GPS näytti 20 km väliaikaan alle 1:03. Tiesin että se olisi fuulaa ja matka jatkuisi vielä tovin yli.

Münchenissä on yhtenä lajina myös neljän hengen maratonviesti. Viimeiselle kilometrille joukkueiden kaikki jäsenet saavat liittyä ankkurin mukaan höntsäämään ja ruuhka alkoi olla infernaalinen. Yksi neljän hengen viestiporukka päätti levittää viisimetrisen lakanan suoraan eteeni. Jo kankertelevin askelin mietin ensin juoksevani lakanan läpi, mutta päätin kuitenkin kiertää sen kohteliaisuuttani… Lähestyin maratonporttia. Vuoden 2011 maaliintulo legendaariselle stadionille on edelleen mielessäni yhtenä suosikkimaaliintuloista. 300 m ratajuoksua loppuun helli jalkoja mukavasti ja kirivoitto neljänneksi tulleesta lämmitti mieltä. Nyt teki tiukkaa edes mahtua maratonportista sisään. Vilkaisin kelloa ja tiesin että kaikesta huolimatta olin rikkomassa ennätyksen. Pettymykseksi rata oli revitty irti ja maaliin tultiin asfalttirinkiä pitkin ja loppu tekonurtsilla. Kaarteessa ns. seiskarataa ja loppupujottelut vielä ja vihdoin kärsimys olisi ohi. Parinkymmenen sekunnin ennätysparannus tuntui suorastaan kohtalon ivalta. Olisi ollut edes huono aika, mutta ei. Mitä jos. Jos. Jos. Annoin tiukan litsarin maalitunnelin päässä odottavalle mellakka-aidalle.

Johtoporrasta saapui pahoittelemaan että olivat ruuhkassa missanneet maaliintulon, eivätkä olleet kuuluttaneet minua maaliin ja työnsivät VIP-alueelle odottamaan palkintojenjakoa. Mestari Tobias olikin siellä jo. Eroa oli tullut 39 sekuntia lopulta. Hän valitteli hidasta reittiä (keväällä jannu oli rullaillut 1:05). Itse suorastaan jumaloin Münchenin reittiä. Rakastan sitä, mutta en tule nykyasetuksilla sinne koskaan enää palaamaan.

Kisan ja after-runienkaan jälkeen ei ajatukset hirveästi muuttuneet paremmaksi. Samaan aikaan olin äärettömän tyytyväinen maagiselta tuntuneeseen juoksufiilikseen sekä todella pettynyt kisan kokonaisuuteen ja oman mentaalipuolen pettämiseen. Uutta matoa piti saada koukkuun – ehkä marraskuun lopulla. Nyt ottaisin pienen breikin ja lataisin pateja. Missään vaiheessa en miettinyt että kahden viikon päästä mentäisiin taas…

20151011_152253 20151011_153710

Kesän kuulumisia

Kalevan Kisat taputeltu ja eipä näistä kekkereistä omalta kohdalta jäänyt paljoa tarinoitavaa tuleville sukupolville. Maratonfokus alkukaudelle tiesi sitä että tästä vuodesta tulisi erilainen kuin aiemmat juoksuvuodet. Rotterdamin maraton ja Tukholman maraton olivat ehdottomia tavoitteita alkukauteen. Rotterdamin flopattua toukokuun lopun Tukholman maraton ja siinä välissä SM-maastot onnistuivat erinomaisesti.

Tukholman jälkeen kiirettä on puskenut kaikilla rintamilla ja fokus on valehtelematta ollut hieman hukassa. Helsinki Half Marathon -tetsauksen oltua onnistuneesti ohi, mieli paloi kuitenkin virittämään ratajuoksukuntoa Kalevan Kisat mielessä. Onhan Kalevan Kisat kuitenkin yksi huipentuma josta ei voi jäädä pois ja aina pitää olla tilanne huomioiden pelipaikoilla parhaassa mahdollisessa vireessä. Parit jänistelyt ja piirikunnalliset kesäkuun lopussa ja heinäkuun alussa saivatkin jo juoksun tuntumaan juoksulta. Heinäkuun alkuun osui myös häät ja muuttorumba. Kolmenkympin kriisi puski siis kerralla päälle. Parempihan se on kuitenkin remontoida elämä kerralla uusiksi!

Moni varmaan ihmetteli häämatkan ajankohtaa kun suuntasimme välittömästi Mauritiukselle 11.7. pidettyjen häittemme jälkeen, mutta Frankfurtin marathonin Marathon Manager –sarjasta palkinnoksi haalittu Mauritiuksen maratonmatka oli pakko hyödyntää honeymoonin merkeissä. Parin viikon reissu olikin ajatuksissa käyttää akkujen lataamiseen ja hyvän treenin merkeissä. Alkupäivät sujuivatkin mukavasti ennen paikallisen flunssan vastaiskua, ensin Carita ja sitten meikäläinen. Puolimaratonin ehdin kuitenkin onneksi juosta alta pois. Se meni leppoisasti kovaan vastatuuleen 1:12. Seuraavana päivänä iskikin sitten kuume joka kesti viikon verran. Yleensä kuumeiluni kestää 1-2 päivää, mutta afrikkalainen pöpö oli hieman sitkeämpi ja alkoi talttua vasta viikko sitten sunnuntaina Suomessa lykätyllä antibioottikuurilla joka päättyi lauantaina.

Näillä taustoilla ”hieman löysä” olo Porissa oli ehkä suotavaakin. Perjantain esteiden 5. sija ja 9.22 läpsyttely taisi sitten ottaa ne vähätkin mehut pois elimistöstä koska sunnuntain vitosella ja 1500 m:llä fiilis oli aamulenkkiluokkaa. Pää seilasi jossain muualla, mukana raahattu ruho ei tuntunut tutulta ja jokaisessa startissa kiinnosti enemmän seurata valotaululta kärkipään juoksua kuin oma räpiköinti. Ja hyvää seurattavaa olikin. Erityisesti lämmitti näin läheltä tekemistä seuranneena Jarkon 5000 metrin mestaruus sekä Hannun esteiden pronssi.

Kauden jatkosta vaikea sanoa mitään. Juoksun nautinto on löydettävä ja happi saatava taas liikkumaan. Muuten voi jatkaa lenkkeilyä kotonakin. Fokus kuntoon ja uuteen nousuun.

SM-maastot 2015

Kuten SM-maastomuisteloissani jorisin, Imatra oli suotuisa paikka vuonna 2007. Niin nytkin. Vaikka paikka oli eri kuin edellisissä mestiksissä, olin käynyt Karhumäen kuopassa ennenkin. Pieni déjà vu iski lauantaina tajuntaan 18 vuoden takaa. Osallistuin silloin alueotteluiden neliotteluun 12-vuotiaiden sarjassa. Neliottelu oli meikäläiselle umpisurkea laji kun se sisälsi 600 metriä lukuunottamatta kaikki yleisurheilun lajit joita en hallinnut: korkeus, 60 m aidat ja kuulantyöntö. Pelkästään korkeudessa poikien verryttelykorkeus oli asetettu korkeammalle kuin ennätyskorkeuteni ja jouduin vetämään maksimisuorituksia jo siitä. Taitaa olla edelleen ainoa kerta kun verryttelyssä pystyn parempaan kuin itse kilpailutilanteessa. Ottelun päätöslajin 600 metriä kuitenkin voitin, mutta sillä ei juhlittu kun turpaan tuli pahasti kaikista muista kolmesta lajista.

Tällä kertaa tiesin että pärjätäkseen ei voinut ryhdistäytyä vasta viimeisen 600 metrin aikana. Oli oltava skarppina alusta alkaen. Fiilis on ollut kaksi viikkoa kestäneen Rotterdamin maratonkrapulan jälkeen mainio. Viime viikonlopun maastoihin herkistävä 35 kilometrin kiihtyvä ja sitä edeltävä 3 x 5 km sujuivat mukavasti. Tällä viikolla sitten vain palauttelin kolmevitosesta kolme päivää ja torstaina tein muutaman herkistävän vedon että sai jumit pois jaloista. Sunnuntaiaamuna olikin sitten ruho hyväntuntuinen ja lämmin päivä teki muutenkin terää vanhoille lihaksille.

Reitti vaikutti mielenkiintoiselta. Paljon jyrkkiä ylämäkiä ja äkäisiä alamäkiä. Alusta vaihteli purusta nurmikkoon, pehmeään hiekkaan ja tartaniin. Ei välttämättä ennakkoon mikään unelmieni reitti, mutta pääasia olikin nautiskella jo pelkästä mukanaolosta.

Miesten nelonen on tunnetusti viimeinen laji. Rata oli vielä kuitenkin yllättävän hyvässä kunnossa päivän kymmenen startin jälkeen, mikä kertoo ainoastaan siitä että osallistujia kisoissa on aivan liian vähän. Jokaisen seuran tulisikin raahata SM-maastoihin kaikki kynnelle kykenevät juoksijat. Kunniamaininta tästä helsinkiläisen Runner’s Clubin naisjoukkueelle, joka muutama minuutti ennen deadlinea keräsi joukkueen kasaan, maksoivat viimeiset lisenssit, ajoivat Imatralle ja lähtivät kotimatkalle kolmen Kalevan Malja -pisteen kera. Ainoana aikuisten sarjojen joukkueena Helsingin alueelta. Esimerkiksi Helsingin Kisa-Veikoista kisoissa olivat yli 17-vuotiaissa ainoastaan mukana minä, Minna ja Virtasen Jouni. Kauas on tultu kymmenen vuoden takaisesta jolloin käytännössä jokaiseen sarjaan HKV sai jalkeille joukkueen.

Miesten nelosen startissa vallitsi leppoisa ilmapiiri. Mukana oli paljon tuttuja: Etelän leirien ruskettamia menijöitä, comebackin tekijöitä, vanhoja mestareita, nuoria uhokkaita ja jäähdyttelijöitä. Ilmassa oli samanlaista urheilujuhlan tuntua kuin vanhojen amerikanrautojen kokoontumisajoissa Imatran apsin takapihalla. Ylen kamerat etsivät tekijämiehiä alkuhehkutuksiin. Tällä kertaa ennakkotyö oli tehty selkeästi paremmin kuin kolme vuotta sitten jolloin meikäläinen nostettiin ainoana esittelyyn Kenian vahvistusten Koririn ja Rotichin kanssa.

Ukot laitettiin riviin ja lähtölaukaus pamahti. Olin suunnitellut tiukkaa starttia ettei jää pussiin. Jo alkusuora tuntui hyvältä. Aiemmista vuosista poiketen, alkukiihdytyksessä kukaan ei televisioajan himoissa kiirehtinyt sprintaten kärkeen. Ensimmäinen mäki oli jyrkkä hiekkamäki joka sujui mallikkaasti. Löysin itseni kärkiporukan keskeltä. Porukka kuitenkin nopeasti jakautui kolmikon Ukonmaanaho-Lindahl-Siikaluoma karatessa hieman porukasta eroon. Rullailin turvallisen tuntuisessa taustaporukassa mm. Harjamäen, Granbergin, Piipposen, Sundellin ja Jantusen kanssa. Tuttuja selkiä. 1,5 kilometrin kohdalla tultiin jyrkkään hiekkamäkeen joka tuntui sujuvan kuin lentäen. Tiesin siitä että jotain on pielessä, kun juoksu tuntuu näin vahvalta. Alamäki, ylämäki ja alamäki ja kentälle. Ensimmäinen kierros täynnä ja juoksu rullasi helposti ja rennosti. Kolmikko jatkoi edellä ja keskityin vain pistesijakamppailuun. Ohitin Harjamäen ja Jantusen toisen kierroksen alussa. Sijoitus viidentenä ja mentiin jo toista kierrosta. Tosin kannustushuudoista kuulin että loppumatkalla kantatessa taustalla olisi muutaman sekunnin päässä iso ja nälkäinen äijäporukka janoamassa päänahkaa.

11205514_10153268092973236_3526843380337583891_n

Purumäen päällä oli matkaa maaliin noin kilometri kun kuittasin Piipposen ja nousin neloseksi. Edellä menevässä porukassa Siikaluoma löysi uutta vaihdetta ja meidän taisteluksi jäi ainoastaan sijat neljännestä taaksepäin. Irtaannuin isoksi yllätykseksi muutaman sekunnin päähän muusta porukasta ja viimeisessä väliaikapisteessä eroa oli viidentenä tulevaan Sundelliin reilu kolme sekuntia. Viimeiseen ylämäkeen latasin isosti koska tiesin että sen jälkeen oli enää alamäki ja pieni suora juoksurataa. Eihän sieltä kukaan enää ohi tulisi. Eihän. Vilkaisin taakse ennen alamäkeä ja ero oli turvallinen. Hyvänolon tunne hiipi mieleen ja rennosti rullasin alamäen kunnes tajusin loppusuoran alkaessa että taustalla kiritään verisesti. Onneksi sen verran ehdin reagoida että Runner’s High:n mestaruus tuli muutaman kymmenyksen erolla Hannu Granbergiin ja Panu Jantuseen. Ei näköjään ole vielä tarpeeksi kokemusta kasassa että juoksisi kilpailut maaliviivalle saakka. Maalissa oli hyvin imetty virrat ukosta, mutta olo oli tyytyväinen. Edellisen kerran piikkarit olivat jalassa Ruotsi-ottelussa ja niillekin kyyti oli hapokasta kun kaksi piikkiä oli vääntynyt poikittain kengänpohjien alle.

Eniten mieltä lämmitti sijoituksen lisäksi ylämäkien erinomainen sujuvuus ja alusta asti helposti, hallitusti ja rennosti sujunut juoksu. Kausi jatkuu ja seuraavana taas maraton, Tukholmassa.

SM-maastomuisteluita

Harvinaista hupia on päästä SM-maastojen viivalle. Nyt näyttää hyvin todennäköiseltä että Imatralla nautiskellaan 4 kilometriä täyttä pöhinää. Edellisen kerran maastojuoksua on tullut harrastettua kolme vuotta sitten Pudasjärven SM-maastoissa ja siltä reissulta on vielä piikkaritkin hukassa jossain. Pudasjärveä ennen sitten oltiinkin kahdeksan vuotta sitten Imatralla joten pieni ympyrä sulkeutumassa. Koskaan en ole itseäni hääppöiseksi maastojuoksijaksi laskenut ja keväisin myös ajoittaiset siitepölyt vaikeuttaneet etenemistä.

Mutta SM-maastoihin paluun kunniaksi onkin aika muistella vanhoja, koska mikäänhän ei ole niin hienoa kuin vanhojen muistelu. Vaikka oma “maastoura” onkin kaikkea muuta kuin menestyksekäs.

Olen juossut SM-maastoissa joka vuonna vuosina 1999-2007. Vuosi 1998 jäi väliin kun ikäraja oli tuolloin 14 ja siksi Lahden kokemukset jäivät vain esikisoihin. Seuraavana vuonna kuitenkin Maarianhaminassa toistaiseksi viimeisimmässä syksyllä järjestetyissä maastoissa oltiin Niclas Collianderin kanssa antamassa backuppia Makkosen Nikolle joukkuekisassa. Juoksu kulki muistaakseni hyvin ja lopputuloksena oli 47. sija, sijoitusta nosti tavallista vähäisempi osanotto kun monet seurat jättivät juoksijoitaan lähettämättä Ahvenanmaalle. Seuraavana vuonna matka suuntasi Kemiin, jossa jalka ei oikein noussut. Vaikka juoksukunto oli talven aikana noussut selkeästi, sijoitus valahti 53. yli kaksi minuuttia keulasta jääneenä. 2001 laskusuhdanne jatkui entisestään. Vehkalahdella järjestetyt maastot päättyivät 60. sijaan.

2002 Maastot Lapualla jatkoi samaa kyykkäysputkea, vaikka juoksijana olin ottanut vuodessa ison harppauksen. Jäin lähtösuoralla hieman taustalle ja reuhkoin seuraavan kilometrin aikana keulan kiinni ja kahden kilometrin kohdalla olikin jo kärkipakka saavutettu. Siitä sitten vähitellen hapot syövyttivät miehen ja loppu tulikin hiipuen maaliin. Sijoitus 16., mutta ensimmäinen joukkuemestaruus yhdessä Tapani Virtasen ja Hannu Airilan kanssa. Muistan aina kun 500 metriä maalista Hannu pyyhki ohitse yhdellä piikkarilla. Toinen oli jäänyt johonkin matkalle, mutta ei se tahtia näyttäneen hidastuvan.

2003 tilanne oli suhteellisen sama kuin 2002. Piti olla yksi suosikeista ja tällä kertaa oli käyty jopa ennakkoon Liedossa Varsinais-Suomen pm-maastoissakin juoksentelemassa joten reitti oli tiedossa. Ei liikahtanut tälläkään kertaa: sijoitus 9. Alkoi jo tuntua siltä, että olisi ehkä parempi lopettaa maastopuuhastelut kokonaan.

Vuonna 2004 SM-maastot järjestettiin Porvoossa. Lähtötilanne oli hieman eri kun viikkoa aiemmin järjestetyt Helsyn pm-maastot päättyivät aikamoiseen floppiin ja melkein tappioon myös veteraaniosastoa edustaneelle seurakaveri Juha Mennalle. Onneksi Menna pysyi vielä takana, mutta itseluottamus oli aika maissa kisoihin tultaessa. Mutta taas huono kenraali osottautui parhaaksi keinoksi kisavalmistautumiselle. Tapani vetäytyi vammojen vuoksi viime hetkillä ja Airilan Hannun kanssa jäätiin ilman joukkutta. Yksi porkkana meni siinä, mutta päätin silti lähteä rohkeasti metsästämään puuttuvaa mitalia. Alusta alkaen viiden juoksijan kärkiporukka erottautui muista. Kovia nimiä: Henri Manninen, Joonas Harjamäki, Jarkko Järvenpää, Obed Kipkurui ja meikäläinen. Monivuotisia ja rakkaita kilpakumppaneita, jotka Obedia lukuunottamatta vieläkin jaksavat vanhoilla päivillä paahtaa mukana. Obed tippui porukasta ensimmäisenä ja me Jarkon kanssa noin kilometri ennen maalia. Jarkko alkoi jäädä ja olin jo tyytyväinen pronssiin. Joonas ja Henri painoivat pienen matkan päässä edessä kunnes tultiin viimeiseen jyrkkään ylämäkeen Kokonniemen uimakuopalta pois. Hiekkamäki oli paljon tuttuja täynnä ja yhtäkkiä sain hirveän pöhinän päälle ja nykäisin kärkikaksikon kiinni ja mäen päällä keulaan. Pistin vauhtia alamäkeen ja vaikka loppusuoralla alkoi kangistua ja Harjamäki lähestyi, sain kuitenkin pesissyöksyllä kuitattua itselleni SM-kultaa. Pakko myöntää, että mestaruus tuntui hyvältä.

Seuraavina kahtena vuonna palailtiin samaan aiempaan moodiin. Polvitulehduksien jälkeen Varkaudessa 22-vuotiaiden 12. sija hyvin väsyneellä juoksulla. 2006 Saarijärvellä allergiaoireet ja yhden puuttuvan palasen tarve veivät minut ensimmäiseen miesten starttiin. 20. sija ja joukkuehopeaa yhdessä seuraikonien Mikael Talasjoen ja Simo Wannaksen kanssa tyydytti mieltä. Edellisvuonna parivaljakko kävi legendaarisen loppukirikamppailun Varkauden maastojen Suomen mestaruudesta, mikä päättyi – kuten kaikki kirikamppailut – Simon voittoon.

Vuosi 2007 oltiin sitten edellisen kerran Imatralla. Takana oli ensimmäinen lukukausi Jenkeissä ja Suomeen palailtiin muutamaa päivää ennen New Yorkin lomailujen kautta. Koulun ruokala oli tuonut pari extrakiloa lisää ja vaahteralehtipaita oli aiempaa piukeampi. 800 metriä oli kulkenut keväällä hyvin ja muokkautunut jopa päämatkaksi, mikään pidempi ei oikein liikahtanut. Joukkue oli kuitenkin vahva kun Virtasen lisäksi pääsin ensimmäistä kertaa samaan joukkueeseen toisen amerikkalaistuneen suomalaisespanjalaisitalialaislegendan Peikko Sollan kanssa. Peikko oli kaikilta muilta virikkeiltään ehtinyt myös treenata ja jannu oli hyvässä iskussa. Peikon ajatuksesta päätimme tehdä “joukkuejuoksun” ja juosta kisa kahdestaan toisia potkien. Mannisen Henri ja Joonas Harjamäki karkasivat heti alusta ja me Peikon kanssa jäimme kolmanneksi ja neljänneksi. Neljä kilometriä juostiin yhdessä, sitten sanoin Peikolle että antaa mennä kun juoksu näytti niin helpolta. Pari kertaa Solla kakisteli: “ei, kun juostaan joukkueena.” Sitten käskin hänen irtaantua, ja Sollahan lähti. Hetkessä poimi Harjamäen kiinni ja Manniseen jäi lopulta eroa kahdeksan sekuntia. Meikäläistä Peikko jätti viimeisellä kierroksella 20 sekuntia. Oma sijoitus 4. ja Virtasen säestäessä orkesteria 6. sijallaan, oli myös erittäin makea joukkuemestaruus varma. Hieno jengi ja hieno juoksu, yksi kokemuksista joita en varmaan koskaan unohda.

230485_6724711751_8163_n

Virtanen-Nummela-Solla.

Imatran jälkeen sitten olikin yliopistokiireiden takia monta vuotta hiljaista kunnes vuonna 2012 palasin Pudasjärvelle. Yhdeksäs sija siellä miesten neljällä kilometrillä. Siitä lähdetään parin vammaisen toukokuun jälkeen tänä vuonna parantamaan. Katsotaan mitä äijälle käy!

IV Helsinki Central Park 10k & 5k

Omien kisailujen pitäessä hieman hiljaiseloa, on aika kirjoitella eilisestä Runner’s High:n IV Helsinki Central Park -juoksusta. Kyseessä oli jo juoksun neljäs painos. Ensimmäiset kaksi kertaa juostiin Paloheinän nurkilla, jonka jälkeen Ulkoilumajan remontin alkaessa siirryttiin Torpparinmäkeen. Paloheinän juoksut olivat myös aina reitin suhteen kunnon arpomista koska lumiset talvet 2012 ja 2013 pitivät ulkoilureitit hyvässä jäässä ja loskassa vielä pitkään.


Itse tykkään nykyisestä alueesta ja reitistä paljon. Tasaista peltoa painetaan menemään. Heikkous on tietenkin alueen tuuliherkkyys. Yli kilometrin tapposuora on tarjonnut edellisvuonna vastatuulta ja nyt myötätuulta. Vastatuuli tuolla suoralla vaikuttaa helposti parikymmentä sekuntia kilometrivauhdeissa. Tuulettomalla kelillä reitti on erinomainen. Sitä odotellessa.

Tänä vuonna tapahtuma oli myös Runner’s High:n mittapuulla historiallinen. Olemme nelisen vuotta järjestäneet pienempiä ja isompia kylähölkkiä ja aina on ollut varma säätakuu. Tänä vuonna ennusteet näyttivät siltä että vettä losottaisi koleaan lauantaiaamupäivään. Se vaati oman suunnittelunsa kun ei voinut auringossa lekotella. Löysimmekin maalialueen kodin aina niin turvallisesta pakettiautosta. Ja vesisadehan alkoi heti kun viisi kilometriä starttasi liikkeelle. Ennen ei myöskään ole lähtöviivalla syntymäpäivälauluja laulettu, mutta nyt kun suurmies Alatalkkari täytti viisikymmentä myös melusaaste sallittiin.

Vitoselle starttasi pieni porukka menijöitä ja sen jälkeen olikin kymmenen minuutin odottelu ja osallistujamäärältään “päälaji” kymppi lähti liikkeelle. Ennakkoon kovin nimi oli ehdottomasti Laura Markovaara. Laura ei pettänyt tälläkään kertaa ja kepitti kaikki ukot. Somevastaava Järvinen kuittasi miesten tittelin nimiinsä. Aiemmat miesten voittajat ovat olleet Matti Rauma, Tommi Hytönen ja Mårten Boström, joten kovaan nimilistaan Järvinen puumerkkinsä kaiversi. Naisten aiemmat kympin voittajat ovat olleet Anni Hemminki, Paula Tukiainen sekä Sanna Kullberg. Nyt Laura juoksi kisaennätyksen. Miesten kovin noteeraus on vuodelta 2012 Hytösen 32.38.

HCP on leppoisa kisajärjestämistunnelmaan virittävä juoksu. Seuraava onkin sitten isompi haaste kun Helsinki Half Marathon järjestetään kesäkuun 6. Reittimestari Virtanen on tehnyt loistotyötä reitin kanssa ja vihdoinkin Helsinkiinkin saadaan puolimaraton keskustaan.