Kesän kuulumisia

Kalevan Kisat taputeltu ja eipä näistä kekkereistä omalta kohdalta jäänyt paljoa tarinoitavaa tuleville sukupolville. Maratonfokus alkukaudelle tiesi sitä että tästä vuodesta tulisi erilainen kuin aiemmat juoksuvuodet. Rotterdamin maraton ja Tukholman maraton olivat ehdottomia tavoitteita alkukauteen. Rotterdamin flopattua toukokuun lopun Tukholman maraton ja siinä välissä SM-maastot onnistuivat erinomaisesti.

Tukholman jälkeen kiirettä on puskenut kaikilla rintamilla ja fokus on valehtelematta ollut hieman hukassa. Helsinki Half Marathon -tetsauksen oltua onnistuneesti ohi, mieli paloi kuitenkin virittämään ratajuoksukuntoa Kalevan Kisat mielessä. Onhan Kalevan Kisat kuitenkin yksi huipentuma josta ei voi jäädä pois ja aina pitää olla tilanne huomioiden pelipaikoilla parhaassa mahdollisessa vireessä. Parit jänistelyt ja piirikunnalliset kesäkuun lopussa ja heinäkuun alussa saivatkin jo juoksun tuntumaan juoksulta. Heinäkuun alkuun osui myös häät ja muuttorumba. Kolmenkympin kriisi puski siis kerralla päälle. Parempihan se on kuitenkin remontoida elämä kerralla uusiksi!

Moni varmaan ihmetteli häämatkan ajankohtaa kun suuntasimme välittömästi Mauritiukselle 11.7. pidettyjen häittemme jälkeen, mutta Frankfurtin marathonin Marathon Manager –sarjasta palkinnoksi haalittu Mauritiuksen maratonmatka oli pakko hyödyntää honeymoonin merkeissä. Parin viikon reissu olikin ajatuksissa käyttää akkujen lataamiseen ja hyvän treenin merkeissä. Alkupäivät sujuivatkin mukavasti ennen paikallisen flunssan vastaiskua, ensin Carita ja sitten meikäläinen. Puolimaratonin ehdin kuitenkin onneksi juosta alta pois. Se meni leppoisasti kovaan vastatuuleen 1:12. Seuraavana päivänä iskikin sitten kuume joka kesti viikon verran. Yleensä kuumeiluni kestää 1-2 päivää, mutta afrikkalainen pöpö oli hieman sitkeämpi ja alkoi talttua vasta viikko sitten sunnuntaina Suomessa lykätyllä antibioottikuurilla joka päättyi lauantaina.

Näillä taustoilla ”hieman löysä” olo Porissa oli ehkä suotavaakin. Perjantain esteiden 5. sija ja 9.22 läpsyttely taisi sitten ottaa ne vähätkin mehut pois elimistöstä koska sunnuntain vitosella ja 1500 m:llä fiilis oli aamulenkkiluokkaa. Pää seilasi jossain muualla, mukana raahattu ruho ei tuntunut tutulta ja jokaisessa startissa kiinnosti enemmän seurata valotaululta kärkipään juoksua kuin oma räpiköinti. Ja hyvää seurattavaa olikin. Erityisesti lämmitti näin läheltä tekemistä seuranneena Jarkon 5000 metrin mestaruus sekä Hannun esteiden pronssi.

Kauden jatkosta vaikea sanoa mitään. Juoksun nautinto on löydettävä ja happi saatava taas liikkumaan. Muuten voi jatkaa lenkkeilyä kotonakin. Fokus kuntoon ja uuteen nousuun.

SM-maastot 2015

Kuten SM-maastomuisteloissani jorisin, Imatra oli suotuisa paikka vuonna 2007. Niin nytkin. Vaikka paikka oli eri kuin edellisissä mestiksissä, olin käynyt Karhumäen kuopassa ennenkin. Pieni déjà vu iski lauantaina tajuntaan 18 vuoden takaa. Osallistuin silloin alueotteluiden neliotteluun 12-vuotiaiden sarjassa. Neliottelu oli meikäläiselle umpisurkea laji kun se sisälsi 600 metriä lukuunottamatta kaikki yleisurheilun lajit joita en hallinnut: korkeus, 60 m aidat ja kuulantyöntö. Pelkästään korkeudessa poikien verryttelykorkeus oli asetettu korkeammalle kuin ennätyskorkeuteni ja jouduin vetämään maksimisuorituksia jo siitä. Taitaa olla edelleen ainoa kerta kun verryttelyssä pystyn parempaan kuin itse kilpailutilanteessa. Ottelun päätöslajin 600 metriä kuitenkin voitin, mutta sillä ei juhlittu kun turpaan tuli pahasti kaikista muista kolmesta lajista.

Tällä kertaa tiesin että pärjätäkseen ei voinut ryhdistäytyä vasta viimeisen 600 metrin aikana. Oli oltava skarppina alusta alkaen. Fiilis on ollut kaksi viikkoa kestäneen Rotterdamin maratonkrapulan jälkeen mainio. Viime viikonlopun maastoihin herkistävä 35 kilometrin kiihtyvä ja sitä edeltävä 3 x 5 km sujuivat mukavasti. Tällä viikolla sitten vain palauttelin kolmevitosesta kolme päivää ja torstaina tein muutaman herkistävän vedon että sai jumit pois jaloista. Sunnuntaiaamuna olikin sitten ruho hyväntuntuinen ja lämmin päivä teki muutenkin terää vanhoille lihaksille.

Reitti vaikutti mielenkiintoiselta. Paljon jyrkkiä ylämäkiä ja äkäisiä alamäkiä. Alusta vaihteli purusta nurmikkoon, pehmeään hiekkaan ja tartaniin. Ei välttämättä ennakkoon mikään unelmieni reitti, mutta pääasia olikin nautiskella jo pelkästä mukanaolosta.

Miesten nelonen on tunnetusti viimeinen laji. Rata oli vielä kuitenkin yllättävän hyvässä kunnossa päivän kymmenen startin jälkeen, mikä kertoo ainoastaan siitä että osallistujia kisoissa on aivan liian vähän. Jokaisen seuran tulisikin raahata SM-maastoihin kaikki kynnelle kykenevät juoksijat. Kunniamaininta tästä helsinkiläisen Runner’s Clubin naisjoukkueelle, joka muutama minuutti ennen deadlinea keräsi joukkueen kasaan, maksoivat viimeiset lisenssit, ajoivat Imatralle ja lähtivät kotimatkalle kolmen Kalevan Malja -pisteen kera. Ainoana aikuisten sarjojen joukkueena Helsingin alueelta. Esimerkiksi Helsingin Kisa-Veikoista kisoissa olivat yli 17-vuotiaissa ainoastaan mukana minä, Minna ja Virtasen Jouni. Kauas on tultu kymmenen vuoden takaisesta jolloin käytännössä jokaiseen sarjaan HKV sai jalkeille joukkueen.

Miesten nelosen startissa vallitsi leppoisa ilmapiiri. Mukana oli paljon tuttuja: Etelän leirien ruskettamia menijöitä, comebackin tekijöitä, vanhoja mestareita, nuoria uhokkaita ja jäähdyttelijöitä. Ilmassa oli samanlaista urheilujuhlan tuntua kuin vanhojen amerikanrautojen kokoontumisajoissa Imatran apsin takapihalla. Ylen kamerat etsivät tekijämiehiä alkuhehkutuksiin. Tällä kertaa ennakkotyö oli tehty selkeästi paremmin kuin kolme vuotta sitten jolloin meikäläinen nostettiin ainoana esittelyyn Kenian vahvistusten Koririn ja Rotichin kanssa.

Ukot laitettiin riviin ja lähtölaukaus pamahti. Olin suunnitellut tiukkaa starttia ettei jää pussiin. Jo alkusuora tuntui hyvältä. Aiemmista vuosista poiketen, alkukiihdytyksessä kukaan ei televisioajan himoissa kiirehtinyt sprintaten kärkeen. Ensimmäinen mäki oli jyrkkä hiekkamäki joka sujui mallikkaasti. Löysin itseni kärkiporukan keskeltä. Porukka kuitenkin nopeasti jakautui kolmikon Ukonmaanaho-Lindahl-Siikaluoma karatessa hieman porukasta eroon. Rullailin turvallisen tuntuisessa taustaporukassa mm. Harjamäen, Granbergin, Piipposen, Sundellin ja Jantusen kanssa. Tuttuja selkiä. 1,5 kilometrin kohdalla tultiin jyrkkään hiekkamäkeen joka tuntui sujuvan kuin lentäen. Tiesin siitä että jotain on pielessä, kun juoksu tuntuu näin vahvalta. Alamäki, ylämäki ja alamäki ja kentälle. Ensimmäinen kierros täynnä ja juoksu rullasi helposti ja rennosti. Kolmikko jatkoi edellä ja keskityin vain pistesijakamppailuun. Ohitin Harjamäen ja Jantusen toisen kierroksen alussa. Sijoitus viidentenä ja mentiin jo toista kierrosta. Tosin kannustushuudoista kuulin että loppumatkalla kantatessa taustalla olisi muutaman sekunnin päässä iso ja nälkäinen äijäporukka janoamassa päänahkaa.

11205514_10153268092973236_3526843380337583891_n

Purumäen päällä oli matkaa maaliin noin kilometri kun kuittasin Piipposen ja nousin neloseksi. Edellä menevässä porukassa Siikaluoma löysi uutta vaihdetta ja meidän taisteluksi jäi ainoastaan sijat neljännestä taaksepäin. Irtaannuin isoksi yllätykseksi muutaman sekunnin päähän muusta porukasta ja viimeisessä väliaikapisteessä eroa oli viidentenä tulevaan Sundelliin reilu kolme sekuntia. Viimeiseen ylämäkeen latasin isosti koska tiesin että sen jälkeen oli enää alamäki ja pieni suora juoksurataa. Eihän sieltä kukaan enää ohi tulisi. Eihän. Vilkaisin taakse ennen alamäkeä ja ero oli turvallinen. Hyvänolon tunne hiipi mieleen ja rennosti rullasin alamäen kunnes tajusin loppusuoran alkaessa että taustalla kiritään verisesti. Onneksi sen verran ehdin reagoida että Runner’s High:n mestaruus tuli muutaman kymmenyksen erolla Hannu Granbergiin ja Panu Jantuseen. Ei näköjään ole vielä tarpeeksi kokemusta kasassa että juoksisi kilpailut maaliviivalle saakka. Maalissa oli hyvin imetty virrat ukosta, mutta olo oli tyytyväinen. Edellisen kerran piikkarit olivat jalassa Ruotsi-ottelussa ja niillekin kyyti oli hapokasta kun kaksi piikkiä oli vääntynyt poikittain kengänpohjien alle.

Eniten mieltä lämmitti sijoituksen lisäksi ylämäkien erinomainen sujuvuus ja alusta asti helposti, hallitusti ja rennosti sujunut juoksu. Kausi jatkuu ja seuraavana taas maraton, Tukholmassa.

SM-maastomuisteluita

Harvinaista hupia on päästä SM-maastojen viivalle. Nyt näyttää hyvin todennäköiseltä että Imatralla nautiskellaan 4 kilometriä täyttä pöhinää. Edellisen kerran maastojuoksua on tullut harrastettua kolme vuotta sitten Pudasjärven SM-maastoissa ja siltä reissulta on vielä piikkaritkin hukassa jossain. Pudasjärveä ennen sitten oltiinkin kahdeksan vuotta sitten Imatralla joten pieni ympyrä sulkeutumassa. Koskaan en ole itseäni hääppöiseksi maastojuoksijaksi laskenut ja keväisin myös ajoittaiset siitepölyt vaikeuttaneet etenemistä.

Mutta SM-maastoihin paluun kunniaksi onkin aika muistella vanhoja, koska mikäänhän ei ole niin hienoa kuin vanhojen muistelu. Vaikka oma “maastoura” onkin kaikkea muuta kuin menestyksekäs.

Olen juossut SM-maastoissa joka vuonna vuosina 1999-2007. Vuosi 1998 jäi väliin kun ikäraja oli tuolloin 14 ja siksi Lahden kokemukset jäivät vain esikisoihin. Seuraavana vuonna kuitenkin Maarianhaminassa toistaiseksi viimeisimmässä syksyllä järjestetyissä maastoissa oltiin Niclas Collianderin kanssa antamassa backuppia Makkosen Nikolle joukkuekisassa. Juoksu kulki muistaakseni hyvin ja lopputuloksena oli 47. sija, sijoitusta nosti tavallista vähäisempi osanotto kun monet seurat jättivät juoksijoitaan lähettämättä Ahvenanmaalle. Seuraavana vuonna matka suuntasi Kemiin, jossa jalka ei oikein noussut. Vaikka juoksukunto oli talven aikana noussut selkeästi, sijoitus valahti 53. yli kaksi minuuttia keulasta jääneenä. 2001 laskusuhdanne jatkui entisestään. Vehkalahdella järjestetyt maastot päättyivät 60. sijaan.

2002 Maastot Lapualla jatkoi samaa kyykkäysputkea, vaikka juoksijana olin ottanut vuodessa ison harppauksen. Jäin lähtösuoralla hieman taustalle ja reuhkoin seuraavan kilometrin aikana keulan kiinni ja kahden kilometrin kohdalla olikin jo kärkipakka saavutettu. Siitä sitten vähitellen hapot syövyttivät miehen ja loppu tulikin hiipuen maaliin. Sijoitus 16., mutta ensimmäinen joukkuemestaruus yhdessä Tapani Virtasen ja Hannu Airilan kanssa. Muistan aina kun 500 metriä maalista Hannu pyyhki ohitse yhdellä piikkarilla. Toinen oli jäänyt johonkin matkalle, mutta ei se tahtia näyttäneen hidastuvan.

2003 tilanne oli suhteellisen sama kuin 2002. Piti olla yksi suosikeista ja tällä kertaa oli käyty jopa ennakkoon Liedossa Varsinais-Suomen pm-maastoissakin juoksentelemassa joten reitti oli tiedossa. Ei liikahtanut tälläkään kertaa: sijoitus 9. Alkoi jo tuntua siltä, että olisi ehkä parempi lopettaa maastopuuhastelut kokonaan.

Vuonna 2004 SM-maastot järjestettiin Porvoossa. Lähtötilanne oli hieman eri kun viikkoa aiemmin järjestetyt Helsyn pm-maastot päättyivät aikamoiseen floppiin ja melkein tappioon myös veteraaniosastoa edustaneelle seurakaveri Juha Mennalle. Onneksi Menna pysyi vielä takana, mutta itseluottamus oli aika maissa kisoihin tultaessa. Mutta taas huono kenraali osottautui parhaaksi keinoksi kisavalmistautumiselle. Tapani vetäytyi vammojen vuoksi viime hetkillä ja Airilan Hannun kanssa jäätiin ilman joukkutta. Yksi porkkana meni siinä, mutta päätin silti lähteä rohkeasti metsästämään puuttuvaa mitalia. Alusta alkaen viiden juoksijan kärkiporukka erottautui muista. Kovia nimiä: Henri Manninen, Joonas Harjamäki, Jarkko Järvenpää, Obed Kipkurui ja meikäläinen. Monivuotisia ja rakkaita kilpakumppaneita, jotka Obedia lukuunottamatta vieläkin jaksavat vanhoilla päivillä paahtaa mukana. Obed tippui porukasta ensimmäisenä ja me Jarkon kanssa noin kilometri ennen maalia. Jarkko alkoi jäädä ja olin jo tyytyväinen pronssiin. Joonas ja Henri painoivat pienen matkan päässä edessä kunnes tultiin viimeiseen jyrkkään ylämäkeen Kokonniemen uimakuopalta pois. Hiekkamäki oli paljon tuttuja täynnä ja yhtäkkiä sain hirveän pöhinän päälle ja nykäisin kärkikaksikon kiinni ja mäen päällä keulaan. Pistin vauhtia alamäkeen ja vaikka loppusuoralla alkoi kangistua ja Harjamäki lähestyi, sain kuitenkin pesissyöksyllä kuitattua itselleni SM-kultaa. Pakko myöntää, että mestaruus tuntui hyvältä.

Seuraavina kahtena vuonna palailtiin samaan aiempaan moodiin. Polvitulehduksien jälkeen Varkaudessa 22-vuotiaiden 12. sija hyvin väsyneellä juoksulla. 2006 Saarijärvellä allergiaoireet ja yhden puuttuvan palasen tarve veivät minut ensimmäiseen miesten starttiin. 20. sija ja joukkuehopeaa yhdessä seuraikonien Mikael Talasjoen ja Simo Wannaksen kanssa tyydytti mieltä. Edellisvuonna parivaljakko kävi legendaarisen loppukirikamppailun Varkauden maastojen Suomen mestaruudesta, mikä päättyi – kuten kaikki kirikamppailut – Simon voittoon.

Vuosi 2007 oltiin sitten edellisen kerran Imatralla. Takana oli ensimmäinen lukukausi Jenkeissä ja Suomeen palailtiin muutamaa päivää ennen New Yorkin lomailujen kautta. Koulun ruokala oli tuonut pari extrakiloa lisää ja vaahteralehtipaita oli aiempaa piukeampi. 800 metriä oli kulkenut keväällä hyvin ja muokkautunut jopa päämatkaksi, mikään pidempi ei oikein liikahtanut. Joukkue oli kuitenkin vahva kun Virtasen lisäksi pääsin ensimmäistä kertaa samaan joukkueeseen toisen amerikkalaistuneen suomalaisespanjalaisitalialaislegendan Peikko Sollan kanssa. Peikko oli kaikilta muilta virikkeiltään ehtinyt myös treenata ja jannu oli hyvässä iskussa. Peikon ajatuksesta päätimme tehdä “joukkuejuoksun” ja juosta kisa kahdestaan toisia potkien. Mannisen Henri ja Joonas Harjamäki karkasivat heti alusta ja me Peikon kanssa jäimme kolmanneksi ja neljänneksi. Neljä kilometriä juostiin yhdessä, sitten sanoin Peikolle että antaa mennä kun juoksu näytti niin helpolta. Pari kertaa Solla kakisteli: “ei, kun juostaan joukkueena.” Sitten käskin hänen irtaantua, ja Sollahan lähti. Hetkessä poimi Harjamäen kiinni ja Manniseen jäi lopulta eroa kahdeksan sekuntia. Meikäläistä Peikko jätti viimeisellä kierroksella 20 sekuntia. Oma sijoitus 4. ja Virtasen säestäessä orkesteria 6. sijallaan, oli myös erittäin makea joukkuemestaruus varma. Hieno jengi ja hieno juoksu, yksi kokemuksista joita en varmaan koskaan unohda.

230485_6724711751_8163_n

Virtanen-Nummela-Solla.

Imatran jälkeen sitten olikin yliopistokiireiden takia monta vuotta hiljaista kunnes vuonna 2012 palasin Pudasjärvelle. Yhdeksäs sija siellä miesten neljällä kilometrillä. Siitä lähdetään parin vammaisen toukokuun jälkeen tänä vuonna parantamaan. Katsotaan mitä äijälle käy!

IV Helsinki Central Park 10k & 5k

Omien kisailujen pitäessä hieman hiljaiseloa, on aika kirjoitella eilisestä Runner’s High:n IV Helsinki Central Park -juoksusta. Kyseessä oli jo juoksun neljäs painos. Ensimmäiset kaksi kertaa juostiin Paloheinän nurkilla, jonka jälkeen Ulkoilumajan remontin alkaessa siirryttiin Torpparinmäkeen. Paloheinän juoksut olivat myös aina reitin suhteen kunnon arpomista koska lumiset talvet 2012 ja 2013 pitivät ulkoilureitit hyvässä jäässä ja loskassa vielä pitkään.


Itse tykkään nykyisestä alueesta ja reitistä paljon. Tasaista peltoa painetaan menemään. Heikkous on tietenkin alueen tuuliherkkyys. Yli kilometrin tapposuora on tarjonnut edellisvuonna vastatuulta ja nyt myötätuulta. Vastatuuli tuolla suoralla vaikuttaa helposti parikymmentä sekuntia kilometrivauhdeissa. Tuulettomalla kelillä reitti on erinomainen. Sitä odotellessa.

Tänä vuonna tapahtuma oli myös Runner’s High:n mittapuulla historiallinen. Olemme nelisen vuotta järjestäneet pienempiä ja isompia kylähölkkiä ja aina on ollut varma säätakuu. Tänä vuonna ennusteet näyttivät siltä että vettä losottaisi koleaan lauantaiaamupäivään. Se vaati oman suunnittelunsa kun ei voinut auringossa lekotella. Löysimmekin maalialueen kodin aina niin turvallisesta pakettiautosta. Ja vesisadehan alkoi heti kun viisi kilometriä starttasi liikkeelle. Ennen ei myöskään ole lähtöviivalla syntymäpäivälauluja laulettu, mutta nyt kun suurmies Alatalkkari täytti viisikymmentä myös melusaaste sallittiin.

Vitoselle starttasi pieni porukka menijöitä ja sen jälkeen olikin kymmenen minuutin odottelu ja osallistujamäärältään “päälaji” kymppi lähti liikkeelle. Ennakkoon kovin nimi oli ehdottomasti Laura Markovaara. Laura ei pettänyt tälläkään kertaa ja kepitti kaikki ukot. Somevastaava Järvinen kuittasi miesten tittelin nimiinsä. Aiemmat miesten voittajat ovat olleet Matti Rauma, Tommi Hytönen ja Mårten Boström, joten kovaan nimilistaan Järvinen puumerkkinsä kaiversi. Naisten aiemmat kympin voittajat ovat olleet Anni Hemminki, Paula Tukiainen sekä Sanna Kullberg. Nyt Laura juoksi kisaennätyksen. Miesten kovin noteeraus on vuodelta 2012 Hytösen 32.38.

HCP on leppoisa kisajärjestämistunnelmaan virittävä juoksu. Seuraava onkin sitten isompi haaste kun Helsinki Half Marathon järjestetään kesäkuun 6. Reittimestari Virtanen on tehnyt loistotyötä reitin kanssa ja vihdoinkin Helsinkiinkin saadaan puolimaraton keskustaan.

Kausi jatkuu

Pari viikkoa kulunut Rotterdamin mahalaskusta. Edelleen jonkin asteen maratonkrapula vaivaa, mutta tällä viikolla käynnistelin jo treenejä kohti tulevaa.

Paljon on tullut hakattua töitä ja valmenneltua. Huhtikuu on tiukinta juoksubuumia, jonka jälkeen kiireet alkavat hieman helpottaa. Tiistaina juoksentelin jo hieman reippaamman kuutosen ja maratonin väsyttämät ja viime viikonlopun polttareiden palauttamat jalat tuntuivat yllättävän freeseiltä ja virtaa löytyi. Ei ollut yhtään junnaavaa menoa. Keskiviikkona tyrkättiin Runner’s High:n Eliittiryhmän kanssa brutaali 6 x 1000 m mäkitreeni Malminkartanolla, jonka jälkeen tuli otettua kevyesti pari päivää ennen maaseutumatkailua Jyväskylään. Valitettavasti ehdin vain päivän vierailla “Suomen Ateenassa”, mutta oli se sitäkin leppoisampaa.

Maratonjyrä Mannisella oli nimittäin kovempi treeni suunnitteilla lauantaille ja käytyäni yliopistolla selvittämässä luuston keston ja läskivaraston riittävyyden hyppäsin mukaan treeniin. Aamulla olo oli täysin räjähtänyt mutta sain parilla tuplaespressolla yön paaston jälkeen aivot peliin mukaan. Sää oli lämmin ja tuuleton. Tuntui hyvältä muutaman tuulisen päivän jälkeen. Lisäpumppia toi historiallinen ensimmäinen yhteinen kovempi treeni. Kukapa olisi uskonut että ensimmäisestä kisakohtaamisesta kuluisi 21 vuotta ja kymmeniä kisastartteja ennen ensimmäistä yhteistreeniä. Naputtelimme tonneja hyvällä noin kolmen minuutin temmolla kahdeksan kappaletta kunnes otin hieman aikalisää ettei mene liian kovaksi homma. Hena veti yhden välissä ja hyppäsin sparraamaan sitten viimeiseen kymmenenteen vetoon mukaan. Oli täyttä nautintoa pistellä kunnon yhteistreeniä. Se on harvinaista herkkua nykypäivänä. Myös oma kulku kahden höntsäviikon jälkeen yllätti.

Seuraavina ohjelmassa on sitten SM-maastot. Toivottavasti vain ehjänä pysytään ja päästään nelosen viivalle Imatralla. Sen jälkeen sitten Tukholman maraton, jonka järjestäjillä menivät rasismisyytöksien alla hieman köntsät housuun ja joutuivat muuttamaan alkuperäistä suunnitelmaa pohjoismaalaisten huippujen kisasta. En edes tiedä onko kutsu enää voimassa? Risteilemään en hetkeen lähde. Kai se on, mutta pieni maku tuon höppäilyn johdosta kilpailusta lähti.

Pettymys

Rotterdamin maraton oli ehdoton pettymys. Tarkempi kisaraportti tulee myöhemmin. Loppuaikaa (2:33:XX) ei kannata hirveämmin tuijotella. Mielelläni olisin DNF:n nähnyt tulosluettelossa, mutta matka oli kulkeutunut jo sen verran kauaksi kisakeskuksesta että oli varmasti nopeampi keino läpsytellä takaisin höntsäillen.

Mitä sitten tapahtui ja miksi? Liian kova ja sahaava aloitus, vähäiset ja maratonille riittämättömän pitkät treenit, raju tuuli, matkustaminen, jetlag ja olosuhteiden muutos Singaporesta ym. ym. Kyykkäys oli monien tapahtumien summa ja ne pitää käsitellä tarkasti ennen seuraavaa maratonia ja testata kisataktiikassa jotain uutta ja pysyä siinä. Mikä tärkeintä, keväällä vaivannut akilles ei juostessa tuntunut, eikä ole juoksusta nyt ärtynyt yhtään. Voinkin hyvällä todennäköisyydellä sanoa että Tukholman maratonille mennään. Sitten laitetaan maratonit hetkeksi katkolle.

Fiilis on tällä hetkellä aika poljettu, mikä on hyvä. Coach Rutledge sanoi Jenkeissä huonosti menneiden kilpailuiden jälkeen että pitää muistaa tämä fiilis jatkossa, koska et halua kokea sitä uudestaan. Olen kyllästynyt tähän oloon maratonien jälkeen. On vittumaista vetää viimeisiä kilometrejä normaalia lenkkivauhtia ilman että etureidet eivät skulaa ollenkaan. Tiedän puutteet treenissä ja valmistautumisessa ja olen nyt entistä motivoituneempi tekemään töitä etten tuota fiilistä enää joutuisi kokemaan. Rotterdamin kyntäminen ei poista sitä tosiasiaa että kevään treeni on ollut määräpuutteista huolimatta onnistunut ja viime kevään akillesvaivojen jälkeen on jo yli 10 kuukautta yhtenäistä treeniä takana. Jeesustelusta ei ole nyt hyötyä ja mielenkiintoisia juoksuja on tulossa. Jos vaikka SM-maastoihin pääsisi jälleen mukaan.

Neljännesvuosikatsaus

Kolme kuukautta on taputeltu vuodesta 2015. Virallinen veteraanisoituminen lähestyy kovaa tahtia toukokuun lopussa kun kolmekymppisen leima nidotaan takaraivoon. Siitä eteenpäin meno tulee olemaan yhtä nousukiitoa ja vähitellen kasvavien ikähyvityksien laskua. Sitä ennen tosin on vielä muutama tiukka haaste edessä. Paljon on tullut koettua ja nähtyä alkuvuoden aikana ja huomattavasti rikkaampana jatketaan eteenpäin kohti uutta.

Cu Chi, Vietnam

Cu Chi, Vietnam

Viime syksynä päätin muuttaa mentaliteettiäni enemmän maratonin suuntaan. Uusi ärsyke tässä vaiheessa juoksuja ei varmasti olisi pahitteeksi. Päätin myös välittömästi Frankfurtin maratonista toivuttuani ilmoittautua Rotterdamin maratonille ettei lipsumisia hallijuoksuihin ja muihin tulisi. Rotterdamiin on nyt aikaa viikko ja treenit on treenattu. Onkin hyvä hetki katsella hieman taakse tekemisiä.

Elche, Espanja

Elche, Espanja

Varmasti olisi pitänyt juosta enemmän määrää, tehdä enemmän lihaskuntoa, lihashuoltoa ja venyttelyä. Näin varmasti aina. Yksi tavoitteista on ollut myös pysyä terveenä ja saada jatkuvaa treeniä koko kevään ajan. Se on onnistunut ja mitään isompia asioita en muuttaisi kuluneen vuoden tekemisissä. Tarkempia treenitoteutuksia voidaa tarkastella Rotterdamin jälkeen. Pienet mustat pilvet ovat leijuneet yllä hienoisten akillesvaivojen kanssa painiessa, mutta niiden myötä olen myös keskittynyt enemmän palautumiseen ja näin kaikki kovemmat treenit ja avainharjoitukset ovat onnistuneet. Olen sitten säästellyt välipäivien treenien kanssa tilanteen mukaan ja näin myös kokonaiskilometrimäärät ovat jääneet kohtalaisen alhaisiksi. Vaiva ei ole haitannut treenien toteutusta mitenkään, mutta en myöskään himoitse saavani akillesvaivoista pidempiaikaista riesaa.

Dubai, UAE

Dubai, UAE

Matkustelua on tullut paljon: Espanjassa tammikuussa, Dubaissa 10 päivää tammikuun lopussa, kaksi viikkoa Suomessa ja kaksi kuukautta Singaporessa. Matkustelu on myös tuonut hyvää rytmitystä pakkokevennyksien muodossa ja maiseman vaihtelu itsellä myös ennaltaehkäisee tietynlaista leipääntymistä ja tuo uutta virkistystä uusien juoksupaikkojen muodossa. Runner’s High:n ja Helsinki Half Marathonin töitä on tullut tehtyä reippaasti hyvänä tasapainottavana kaikelle muulle. Itselle ei varmasti 100 % pelkkään treenaamiseen keskittyminen ilman muita virikkeitä ole paras vaihtoehto parhaisiin tuloksiin.

Marina Barrage, Singapore

Marina Barrage, Singapore

Singaporen treenisäät myös kasvattivat entisestään oman elimistön kuuntelun oppimista – elintärkeä oppimisprosessi jos haluaa treenata mahdollisimman hyvin 30 asteen rajussa kosteudessa. Esimerkkinä Singaporen sääolosuhteiden rajuudesta kertoo isot nesteiden menetykset treenien yhteydessä. 3-4 kiloa saattoi helposti kadota yhden tiukemman treenin aikana. Parhaimmat lukemat neljä kiloa vaikka ennen punnitusta olin juonut 1,5 litraa treenin loppumisen jälkeen.

Hatta Pools, Oman

Hatta Pools, Oman

Paluu Suomeen tapahtui viime tiistaina. Aikaero on onneksi vain viisi tuntia ja lento (18 tuntia yhdellä välilaskulla) meni kivuttomasti. Mikään ei voita Turkish Airlinesin ruokatarjoiluja. Koneessa tuli vedettyä 7-8 tuntia unta, hyvin ruokaa, illalla kevyt core-coachaus ja saman tien oli Suomen rytmissä. Lennoista ja aikaeroista kestää kuitenkin toipua sen verran että päätin varmuuden vuoksi vasta lauantaina käydä hieman enemmän juoksemassa (20 km kevyttä) ja siirtelin tiukemman treenin sunnuntaille. Ajattelin että pitäisi myös hieman enemmän vedellä nyt kun herkistelyt tulivat jo hyvissä ajoin ennen maratonia.

Bigastro, Espanja

Bigastro, Espanja

Tänään vetelin sitten viimeisen totisemman treenin: 15 km “maratonvauhtia” (ainakin jonkun maratonvauhtia). Se meni leppoisasti 3.23/km keskitahtia. Muuten tasaista, pieni 500 m loppukiri. Singaporen jälkeen neljä astetta ja viima tuntuivat rajulta ja kohmetti mukavasti. Silti juoksu pysyi rentona ja helppona. Reitiksi olin myös valinnut oman suosikkimaratontreenisuoran rautatienvartta Ilmalasta Mäkkylään. Mitä tylsempi, raaempi ja askeettisempi sen parempi. Ja tuo pätkä täyttää kaikki toiveet. Sykkeet pienen tauon ja jetlagien jälkeen hieman koholla, mutta eiköhän tuosta treenistä tule hyvä buusti vielä tämän viikon aikana. Fiilis ainakin on nyt erinomainen ja Rotterdamin odotus voi tosissaan alkaa. Seitsemän päivää ja sunnuntaina 12.4. taas mennään. Tavoite on tasapainoinen suoritus ja askel taas kohti parempia aikoja ja kokemuksia.

Huopalahden asema, Helsinki

Huopalahden asema, Helsinki